Kotiinpaluumatka alkaa huomenaamuna klo 9.40 ja sen pitäisi päättyä Helsinki−Vantaalle ma 17.5. klo15.15. Edessä on pitkä ja raskas lento kahdella koneen vaihdolla. Huolimatta siitä, että tiedämme kotimatkan olevan vähintään yhtä ryydyttävä kuin tulomatka tänne, on ihanaa palata kotiin − perheen ja ystävien luo. Pian saa nukkua omassa sängyssä, nauttia Suomen keväästä ja käydä lähikaupasta ostamassa ruisleipää!
Eräänä iltana pohdimme myös sitä, mitä me emme ikävöi Suomesta ja mitkä asiat voivat tuntua vaikeilta täällä vietetyn ajan jälkeen. Länsimaalaisen yhteiskunnan kiire, hektisyys, vaatimukset joista seuraa stressi ovat ehdottomasti asioita, joita emme kaipaa ja joiden kohtaaminen jopa pelottaa. Ihmiset elävät kalentereidensa kautta ja ihmisarvo tuntuu määrittyvän työnteon kautta. Ulkonäkö on monille puolijumala ja täydellisyyden tavoittelu on suorastaan pakkomielle, jonka kanssa ihmiset kadottavat tyytyväisyyden ja sisäisen rauhan. Vanhukset kuolevat yksin, naapuria ei tunneta eikä syrjäytynyttä auteta.
Etenkin nuoria aikuisia riivaava ”mikään ei riitä−syndrooma” on helposti tarttuva ja ajan myötä paheneva tila. Pitää olla yhtä aikaa ura, perhe, parisuhde ja ”oma elämä”. Pitää olla aikaa tehdä 40 tuntia viikossa töitä, harrastaa liikuntaa, syödä terveellisesti, kehittyä ihmisenä ja seurata aikaansa. Laatuaikaa pitää löytyä perheelle, itselle ja parisuhteelle. Pitää olla kaunis, komea ja menestynyt jotta voi olla onnellinen ja niin suuri osa ihmisistä tuntuu silti olevan onnettomia ja tyytymättömiä elämäänsä vaikka he olisivat edellä mainittuja asioita. Mikään ei riitä. Aina pitää olla enemmän, parempi, kauniimpi, laihempi, menestyvämpi. On ihme, että länsimaalainen ihminen elää niinkin pitkään kuin elää. Kun kerran pääsee edellä kuvatusta oravanpyörästä ulos ja katselee sitä ulkopuolelta käsin, käsittää miten hullua ja kuluttavaa elämää suurin osa meistä elää. Windhoekin työttömyys on 40%, joka neljäs ihminen (arvioiden mukaan) on HIV−positiivinen, lapsia kuolee, on köyhyyttä ja puutetta ja silti kaikki hymyilevät, ovat onnellisia ja hämmästyttävän kauniita. Se on asia, jota en lakkaa ihmettelemästä. Ihminen hyväksytään täällä sellaisena kuin hän on pitkänä, lyhyenä, pulleana, laihana, rinnattomana, hampaattomana, ryppyisenä tai mielenvikaisena. Perheet pitävät huolta vanhuksistaan ja yhteisöt skitsofreenikoistaan.
Suurin tuliaiseni täältä on pienessä rasiassa sydämessäni. Olen vihdoinkin löytänyt avaimen onneen − kun kurottautuu sitä kohti mitä toivoo, uskoo unelmiin, luottaa elämään/Jumalaan, lakkaa vertailemasta itseään muihin ja on kiitollinen siitä mitä on saanut. Te ihanat ystäväni kotona − muistuttakaa minua silloin, kun murehdin vatsamakkaraa ja lyhyitä sääriäni, kun työni alkaa maistua pakkopullalta, kun elämä tuntuu tylsältä, kun haluaisin jotain mitä minulta puuttuu − että onni ei ole riippuvainen siitä mitä ei ole vaan siitä mitä on ihmisen sydämessä. Pian nähdään ja jatketaan maailmanparannusta kasvotusten! J
