Leo (Jonnan nimeämä) leguaani köllötteli toissapäivänä kiireettömän oloisena lähettiperheen katon rajassa (ulkopuolella). Niin liskoilla, sonneilla kuin meillä kaksijalkaisillakaan, ei ole kiirettä minnekään mikä alkaisi vielä vähään aikaan. Aasi perheet löntystelevät paahtavan auringon alla vuotavat vesitynnyrit kaulaltaan roikkuen pienet ruipelojalkaiset pojat perässään. Silloin tällöin vanhempi pojista heilauttaa pitkää raipan tapaista ja aasi kantamuksineen ottaa pari hölkkäaskelta.
Aluksi sitä kiinnitti huomiota kaikkeen, mikä puuttui tai oli muuten vain ”pielessä”: suihku kastelemisen sijaan kutitti päälakea, talo on rakennettu hiekkaan, mutta täällä ei ole imuria, ei astianpesukonetta, ei edes toista tiskiallasta, ei pyykinpesukonetta, ei autoa, ei tuoreita kasviksia, ei kahviloita, ei jäätelöä, ei postikortteja, ei mahdollisuutta uida, vaikka varjossa on +35!
Kaikista ”elämää helpottavien” välineiden ja sen ”viihtyvyyttä lisäävien” tekijöiden puuttumisesta huolimatta, elämä täällä tuntuu helpommalta ja viihtyisämmältä. Puutteellisia elinoloja ja mahdollista vakavaa sairautta (maan korkeat HIV lukemat) on vaikeata, ellei mahdotonta, aistia nauravilta kasvoilta. Turussa asuessani, pääkaupunkiseudusta puhumattakaan, olen saanut/joutunut tuntemaan itseni maalaiseksi. Kaupungissa varttuneilla ystävättärilläni on harvemmin ollut kanoja pihamaallaan tai karkaavaa minipossua vahdittavanaan. Nkurenkurussa asetelma on toinen. Kanssani saman ikäisen paikallisen pojan mielestä on erikoista, etten omista ainoatakaan kiliä. Vielä käsittämättömämpää hänen mielestään on, että otamme koiran sisälle monikerroksiseen (yksiö/kaksio) taloomme ja puemme sille villapaidan ylle ulos mentäessä (tlavi/kevät/syksy).
Eilen tuli kuluneeksi kuukausi (1/3 takana!) siitä kun laskeuduimme väsyneinä, mutta toiverikkaina Windhoekin polttavalle kiitoradalle. Eilen oivalsin, että kaikista täällä kohtaamistamme haasteista ja ihmetyksen aiheista huolimatta, voin hyvin. Työpäivän jälkeen ääni on käheänä huutamisesta. Tanssilaululeikit päiväkodin paahtavassa lasinsirpaleisella pihamaalla autonrenkaita väistellen, ottavat fysiikan päälle. Tehtävää riittää, erotuksena elämään Suomessa, sitä ei ole liikaa.
Täällä en koe itseäni väsyneeksi, en elä arkea jatkuvassa univajeessa. En sovi menoja päällekkäin (mitä menoja!?),en ole myöhässä yhdestä paikasta ja lähde toisesta sen vielä ollessa kesken. En nukahda valot päällä kalenteri/puhelin/tentti kirja sylissä. En pode jatkuvaa huonoa omatuntoa tekemättömistä töistä tai ihmissuhteiden puutteellisesta ”hoitamisesta”.
Täällä töiden jälkeen on aikaa kiireettömälle kävelyretkelle henkeäsalpaavan kauniissa jokirannassa ja illalla voi ehtiä vielä katsoman elokuvan tai lukemaan romaani, ihan vain omaksi ilokseen. Ymmärrän toki, että pidemmän päälle moinen kiireetön tasainen rutiini, alkaisi puuduttaa aktiivista luonnettani, säästöni hupenisivat ja ennemmin tai myöhemmin riutuisin myös ikävään.
Toivon kuitenkin tosissani, että saisin pakattua täällä aivoluuhuni jotakin sellaista jolle olisi varmasti tilausta kotimaan arjessa. Ehkä kokemukseen perustuva tieto vakuuttaa minut kirjaketietoa paremmin: Ihminen tarvitsee unta, aikaa ajatella ja säännöllistä liikuntaa ulkoilmassa. Mitenkäs se Maslowin tarvehierarkia− teoria nyt menikään? Vasta perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen ihminen kykenee etsimään tyydytystä "korkeammille" tarpeille tai jotain sen suuntaista. Konkluusioniksi: Ei meillä, koiramme villapaitoihin sullovilla, ole yhtään nokkelampia ratkaisuja tai sopivampia avaimia onnelliseen elämään.
Charlotte
0 kommenttia:
Lähetä kommentti