ÄITIENPÄIVÄT

Näyttää siltä, että suurin osa maailmasta on naisen kasvattama. Isät ovat töissä tai kuten täällä Afrikassa työnhaussa, pelloilla tai toimistoissa, Shebeeneissä (paikallisissa kapakoissa), toisen naisen luona tai sitten he ovat ehkä kuolleet. Tehdessämme kotikäyntejä Kabilassa havaitsimme, etteivät miehet ainakaan olleet kotona. Nainen oli. Hän kokkaa, keittää, pyykkää, kurittaa, kasvattaa, pitää sylissä ja rakastaa. Äiti on ihmeellinen ihmenainen vain siksi että on nainen. Mutta äitikin voi väsyä, menettää toivonsa, sairastua, uupua tai kuolla. Kuka hoitaisi Kabilan lapset jos eräänä päivänä kaikki sen naiset päättäisivät lähteä viikon lomalla ”tyttöjen kesken”?

Monet paikalliset ihmiset ovat yrittäneet selittää meille afrikkalaisen naisen mentaliteettia. Meille on kerrottu kuinka tytöistä kasvatetaan äitejä. Äitiys on kunniatehtävä. Lapsia hankitaan kurjiin ja köyhiin oloihin ja nainen huolehtii usein oman pesueensa lisäksi myös jonkun toisen äidin lapsesta (orvosta).

Länsimaissa ja etenkin Suomessa lapsia hankitaan sitten kun on (ehkä liian myöhäistä?) saatu opinnot päätökseen, saatu vakituinen työpaikka, menty naimisiin, hankittu omistusasunto ja nähty riittävästi maailmaa. Kyseinen asenne on tehokkain ehkäisykeino sitten ehkäisypillerin.

Ainokaisesta ihmelapsesta tulee vanhempiensa suuri operaatio. Kauan suunniteltua jälkeläistä ei voi työntää vanhoissa rattaissa vaan on hankittava viimeisimmällä teknologialla varastetut, jousitetut, iskuvaimennetut, samettivuoriset luksuskärryt, joihin on humoristisesti kiinnitetty pikku Mathildan nimellä varustettu rekisterikilpi. Lisäksi on oleellista lapsen tulevaisuuden kannalta, että tällä on oikeanmerkkiset potkuhaalarit, luonnonkukilla hajustettua pepputalkkia puhumattakaan ensikengistä, syöttötuolista tai tuttipullosta. Ensikengänpohjan tulee toki olla ECCO:n ergonomisesti muotoiltu, vauvan jalalle ystävällinen, pohja ja toki materiaalin myrkytöntä kumia. Suuressa osassa maailmaa lapset kuitenkin opettelevat kävelemään ilman kenkiä, syömään ilman ergonomisesti muotoiltua ensilusikkaa, käyttämään käsiään ilman kehittäviä leluja, toimimaan ryhmässä ilman päiväkoteja (oma perhe on riittävän suuri takaamaan sosiaalisten taitojen kehittymisen) ja oppivat puhumaan ilman kuvakirjoja.

Ovatko Mathildat ja Luukakset onnellisia lapsia ja nuoria yltäkylläisyyden keskellä? Entäpä sitten ne lapset, jotka juoksentelevat autonrenkaan perässä paljain jaloin Kabilan kaduilla − he näyttävät kurjuudenkin keskellä melko onnellisilta.

Harjoittelu on päättynyt ja eilisessä loppupalaverissa ohjaajamme kysyivät tuntojamme ja mietteitämme. Mitä viemme mukanamme Suomeen? Ehkä on liian aikaista yrittää muotoilla kaikkia ajatuksia sanoiksi mutta yksi asia on varmaa. Katselen länsimaista kulutushysteriaa ja naurettavuuteen asti meneviä trendejä syvemmin huvittuneena kuin koskaan aikaisemmin. Haluan jatkossa kysyä itseltäni yhä useammin − tarvitsenko minä tai lapseni tätä mitä olen nyt ostamassa? Ihmisellä on liikaa rahaa ja aikaa jos hän ostaa puudelilleen 500€ puvun tai vauvalleen timanteilla koristellun tutin. Kyynikko kysyisi, mitä merkitystä sillä on jos jätän jonkin tavaran ostamatta ja lähetän rahan jollekin köyhälle? Minä vastaan, että se on alku ja jonkun äidin huopa, kana tai saippua. Hyvää äitienpäivää kaikille ihanille naisille (isoäideille, äideille, tuleville äideille) missä ikinä olettekin!