Namibian hiekkaa varpaissa

Koti on sielä missä sydän on

2010-05-15T12:34:00.002+01:00

Kotiinpaluumatka alkaa huomenaamuna klo 9.40 ja sen pitäisi päättyä Helsinki−Vantaalle ma 17.5. klo15.15. Edessä on pitkä ja raskas lento kahdella koneen vaihdolla. Huolimatta siitä, että tiedämme kotimatkan olevan vähintään yhtä ryydyttävä kuin tulomatka tänne, on ihanaa palata kotiin − perheen ja ystävien luo. Pian saa nukkua omassa sängyssä, nauttia Suomen keväästä ja käydä lähikaupasta ostamassa ruisleipää!

Eräänä iltana pohdimme myös sitä, mitä me emme ikävöi Suomesta ja mitkä asiat voivat tuntua vaikeilta täällä vietetyn ajan jälkeen. Länsimaalaisen yhteiskunnan kiire, hektisyys, vaatimukset joista seuraa stressi ovat ehdottomasti asioita, joita emme kaipaa ja joiden kohtaaminen jopa pelottaa. Ihmiset elävät kalentereidensa kautta ja ihmisarvo tuntuu määrittyvän työnteon kautta. Ulkonäkö on monille puolijumala ja täydellisyyden tavoittelu on suorastaan pakkomielle, jonka kanssa ihmiset kadottavat tyytyväisyyden ja sisäisen rauhan. Vanhukset kuolevat yksin, naapuria ei tunneta eikä syrjäytynyttä auteta.

Etenkin nuoria aikuisia riivaava ”mikään ei riitä−syndrooma” on helposti tarttuva ja ajan myötä paheneva tila. Pitää olla yhtä aikaa ura, perhe, parisuhde ja ”oma elämä”. Pitää olla aikaa tehdä 40 tuntia viikossa töitä, harrastaa liikuntaa, syödä terveellisesti, kehittyä ihmisenä ja seurata aikaansa. Laatuaikaa pitää löytyä perheelle, itselle ja parisuhteelle. Pitää olla kaunis, komea ja menestynyt jotta voi olla onnellinen ja niin suuri osa ihmisistä tuntuu silti olevan onnettomia ja tyytymättömiä elämäänsä vaikka he olisivat edellä mainittuja asioita. Mikään ei riitä. Aina pitää olla enemmän, parempi, kauniimpi, laihempi, menestyvämpi. On ihme, että länsimaalainen ihminen elää niinkin pitkään kuin elää. Kun kerran pääsee edellä kuvatusta oravanpyörästä ulos ja katselee sitä ulkopuolelta käsin, käsittää miten hullua ja kuluttavaa elämää suurin osa meistä elää. Windhoekin työttömyys on 40%, joka neljäs ihminen (arvioiden mukaan) on HIV−positiivinen, lapsia kuolee, on köyhyyttä ja puutetta ja silti kaikki hymyilevät, ovat onnellisia ja hämmästyttävän kauniita. Se on asia, jota en lakkaa ihmettelemästä. Ihminen hyväksytään täällä sellaisena kuin hän on pitkänä, lyhyenä, pulleana, laihana, rinnattomana, hampaattomana, ryppyisenä tai mielenvikaisena. Perheet pitävät huolta vanhuksistaan ja yhteisöt skitsofreenikoistaan.

Suurin tuliaiseni täältä on pienessä rasiassa sydämessäni. Olen vihdoinkin löytänyt avaimen onneen − kun kurottautuu sitä kohti mitä toivoo, uskoo unelmiin, luottaa elämään/Jumalaan, lakkaa vertailemasta itseään muihin ja on kiitollinen siitä mitä on saanut. Te ihanat ystäväni kotona − muistuttakaa minua silloin, kun murehdin vatsamakkaraa ja lyhyitä sääriäni, kun työni alkaa maistua pakkopullalta, kun elämä tuntuu tylsältä, kun haluaisin jotain mitä minulta puuttuu − että onni ei ole riippuvainen siitä mitä ei ole vaan siitä mitä on ihmisen sydämessä. Pian nähdään ja jatketaan maailmanparannusta kasvotusten! J

Makupaloja Etoshalta

2010-05-12T19:56:00.000+01:00

Etosha on yksi maailman suurimmasta luonnonpuistoista jos tulee Namibiaan on syytä piipahtaa Etoshalla. Alueella liikutaan autoilla eikä autoista saa poistua sillä villieläimiä juoksentelee sielä täällä. Näimme erilaisia antilooppeja, seeproja, strutseja, pahkasikoja, kirahveja, norsuja mutta leijonia - niitä ei näkynyt. Näissäkin kasvissyöjissä oli kuitenkin ihmettelemistä. Tälläisiä upeita eläimiä on tottunut näkemään vain TV-ruudun takaa mutta että omassa luontaisessa elinympäristössä! Tuntui kuin olisi päässyt mukaan Discovery Chanelin ohjelmaan. Eläimet näyttivät hyvinvoivilta ja poikasia oli paljon. Yövyimme Toshari Lodgessa, joka olin. 25 km Etoshan luonnonpuiston eteläisen portin ulkopuolella. Toshari oli ensiluokkainen ja erittäin edullinen laatuunsa nähden. Kuvia tulee myöhemmin lisää - tässä ensimmäiset maistiaiset.

ÄITIENPÄIVÄT

2010-05-08T19:21:00.000+01:00

Näyttää siltä, että suurin osa maailmasta on naisen kasvattama. Isät ovat töissä tai kuten täällä Afrikassa työnhaussa, pelloilla tai toimistoissa, Shebeeneissä (paikallisissa kapakoissa), toisen naisen luona tai sitten he ovat ehkä kuolleet. Tehdessämme kotikäyntejä Kabilassa havaitsimme, etteivät miehet ainakaan olleet kotona. Nainen oli. Hän kokkaa, keittää, pyykkää, kurittaa, kasvattaa, pitää sylissä ja rakastaa. Äiti on ihmeellinen ihmenainen vain siksi että on nainen. Mutta äitikin voi väsyä, menettää toivonsa, sairastua, uupua tai kuolla. Kuka hoitaisi Kabilan lapset jos eräänä päivänä kaikki sen naiset päättäisivät lähteä viikon lomalla ”tyttöjen kesken”?

Monet paikalliset ihmiset ovat yrittäneet selittää meille afrikkalaisen naisen mentaliteettia. Meille on kerrottu kuinka tytöistä kasvatetaan äitejä. Äitiys on kunniatehtävä. Lapsia hankitaan kurjiin ja köyhiin oloihin ja nainen huolehtii usein oman pesueensa lisäksi myös jonkun toisen äidin lapsesta (orvosta).

Länsimaissa ja etenkin Suomessa lapsia hankitaan sitten kun on (ehkä liian myöhäistä?) saatu opinnot päätökseen, saatu vakituinen työpaikka, menty naimisiin, hankittu omistusasunto ja nähty riittävästi maailmaa. Kyseinen asenne on tehokkain ehkäisykeino sitten ehkäisypillerin.

Ainokaisesta ihmelapsesta tulee vanhempiensa suuri operaatio. Kauan suunniteltua jälkeläistä ei voi työntää vanhoissa rattaissa vaan on hankittava viimeisimmällä teknologialla varastetut, jousitetut, iskuvaimennetut, samettivuoriset luksuskärryt, joihin on humoristisesti kiinnitetty pikku Mathildan nimellä varustettu rekisterikilpi. Lisäksi on oleellista lapsen tulevaisuuden kannalta, että tällä on oikeanmerkkiset potkuhaalarit, luonnonkukilla hajustettua pepputalkkia puhumattakaan ensikengistä, syöttötuolista tai tuttipullosta. Ensikengänpohjan tulee toki olla ECCO:n ergonomisesti muotoiltu, vauvan jalalle ystävällinen, pohja ja toki materiaalin myrkytöntä kumia. Suuressa osassa maailmaa lapset kuitenkin opettelevat kävelemään ilman kenkiä, syömään ilman ergonomisesti muotoiltua ensilusikkaa, käyttämään käsiään ilman kehittäviä leluja, toimimaan ryhmässä ilman päiväkoteja (oma perhe on riittävän suuri takaamaan sosiaalisten taitojen kehittymisen) ja oppivat puhumaan ilman kuvakirjoja.

Ovatko Mathildat ja Luukakset onnellisia lapsia ja nuoria yltäkylläisyyden keskellä? Entäpä sitten ne lapset, jotka juoksentelevat autonrenkaan perässä paljain jaloin Kabilan kaduilla − he näyttävät kurjuudenkin keskellä melko onnellisilta.

Harjoittelu on päättynyt ja eilisessä loppupalaverissa ohjaajamme kysyivät tuntojamme ja mietteitämme. Mitä viemme mukanamme Suomeen? Ehkä on liian aikaista yrittää muotoilla kaikkia ajatuksia sanoiksi mutta yksi asia on varmaa. Katselen länsimaista kulutushysteriaa ja naurettavuuteen asti meneviä trendejä syvemmin huvittuneena kuin koskaan aikaisemmin. Haluan jatkossa kysyä itseltäni yhä useammin − tarvitsenko minä tai lapseni tätä mitä olen nyt ostamassa? Ihmisellä on liikaa rahaa ja aikaa jos hän ostaa puudelilleen 500€ puvun tai vauvalleen timanteilla koristellun tutin. Kyynikko kysyisi, mitä merkitystä sillä on jos jätän jonkin tavaran ostamatta ja lähetän rahan jollekin köyhälle? Minä vastaan, että se on alku ja jonkun äidin huopa, kana tai saippua. Hyvää äitienpäivää kaikille ihanille naisille (isoäideille, äideille, tuleville äideille) missä ikinä olettekin!

We can make a difference

2010-05-05T19:46:00.000+01:00

Tänään oli erityinen päivä. Kävimme DIC− projektin johtajan Gerson Neliwan ja tulkkimme Albertinan kanssa viemässä ruokakasseja, peittoja, saippuaa ja vaatteita perheille joiden luona kävimme viime viikolla ja jotka arvioimme olevan kaikkein puutteenalaisimpia. Kaikki alueen perheet ovat hyvin köyhiä mutta kaikille perheille ruokakasseja ei voi ojentaa. Sen sijaan Diaconia in the City− projekti pyrkii vahvistamaan ja kehittämään yhteisöä mm. Community Villageiden kautta. Näissä keskuksissa (Kabilassa ja Kilimanjarolla) toimii mm. päiväkoti, jossa alueen heikoimmassa asemassa olevien perheiden lapset saavat ruokaa ja ajoittain vaatteita (CAFOn kautta) lisäksi keskuksessa kokoontuu HIV−positiivisten tukiryhmiä. Keskukseen on myös perustettu kasvihuone, jossa kasvatetaan hedelmiä yhteisön jäsenten käyttöön. Tukiryhmän naiset voivat myös leipoa myytäväksi leipää keskuksen kiviuunissa ja saada näin hieman tienestiä. Tällaisia koko yhteisöä tukevia projekteja on järkevää tukea, sillä silloin auttaa useita ihmisiä kestävällä tavalla. Ihmisten kohtaaminen ja peiton ojentaminen sitä tarvitsevalla oli joka tapauksessa upeaa. Kiitos sinulle, joka halusit olla mukana auttamassa. Ole siunattu! Huomenna vierailemme Kilimanjaron slummialueella, jossa emme ole vielä tehneet kotikäyntejä.

P.S. Meme oli lähtenyt pohjoiseen sillä nyt on sadonkorjuunaika ja monet ovat lähteneet pohjoiseen auttamaan Mahangun korjuuseen mutta hänen pitäisi palata ensi viikolla. Käymme keskustelemassa kanoista silloin.

Okapuka GamePark

2010-05-04T18:13:00.001+01:00

Windhoek viilenee. Täällä on satanut jopa rakeita! Öisin on jo todella kylmä mutta päivisin aurinko vielä lämmittää mukavasti, joskin voimakas tuuli puhaltelee aina silloin tällöin. Olemme viettäneet minilomaa, sillä täälläkin oli viikonloppuna "vappu" (worker´s day) ja tänään oli toinen kansallinen pyhäpäivä. Siksi meilläkin oli vapaata töistä yhteensä 4 päivää. Vierailimme Okapukan GameParkissa eilen. GamePark sijaitsee n.30 km päässä Windhoekista etelään. Näimme siellä sarvikuonoja, krokotiileja, antilooppeja (montaa eri lajia), pahkasikoja, kirahveja ja leijonia. Safarihattuisten turistien kanssa ihmettelimme Afrikan-eläimiä safarijeeppi minibussin kyydissä. Tämä on se elokuvien ja luontodokumenttien Afrikka-kuva. Ja kyllä ne eläimet olivatkin suurempia ja kauniimpia kuin TV− ruudun kautta olemme kuvitelleet. Luonnon omat kulissit olivat myös vailla vertaansa. Afrikkaan mahtuu niin monenlaista, aivan kuten edelläkin olemme ihmetelleet. Pieni loma oli paikallaan. Saimme ajatuksia hieman irti slummien kurjuudesta. Huomenna jatkamme DIC:ssa. Siitä lisää pian.

Kenttätyöstä

2010-04-29T22:07:00.000+01:00

Viikko on vierähtänyt nopeasti Kabilassa kotikäyntejä tehden. Kenttätyö on antanut mutta myös vaatinut paljon. Olemme olleet väsyneempiä kuin aikaisemmin ja ajatukset ovat vielä pitkään kotiintulon jälkeen kentällä. Työ jatkuu usein unissakin. Siltikin ihmisten kohtaaminen ja kodeissa vierailu on tuntunut omimmalta työltä tähän asti. Koen, että tähän olen saanut koulutuksen ja tähän minua on valmisteltu. Ihmisten tarinat ovat riipaisevia mutta koen olevani enemmän ihminen toiselle kuin missään muussa työssä aikaisemmin. Kohtaamisissa on jotain todellista ja aitoa.

Eilen tapasimme HIV-positiivisen äidin, joka oli menettänyt hiljattain toisen silmänsä. Hänellä oli vaikeuksia päästä sairaalaan sillä matka on useita kilometrejä ja taksimatka on köyhälle kallis. Tänään vierailimme mm. mielenterveysongelmista kärsivän keski-ikäisen naisen luona, jolla oli alle vuoden ikäinen ihastuttavan aurinkoinen tyttövauva. Nainen on ollut pitkiä jaksoa sairaalassa hoidossa mutta lääkityksen avulla hän voi paremmin. Hän ei kuitenkaan kykene työskentelemään, joten perheen elättäminen on hyvin haasteellista. Nämä ja monet muut tapaamamme naiset ja heidän perheensä ovat koskettaneet meitä syvästi.

Työ jatkuu ensi viikolla - miten, siitä keskustelemme huomenna DIC:n väen kanssa.
HAUSKAA VAPPUA KAIKILLE!

So little we knew

2010-04-27T20:34:00.001+01:00

Ennen maanantaita emme tienneet mitään slummeista. Vieraillessamme Diaconia in the Cityn Community Villageissa Kabilassa ja Kilimanjarossa, jotka sijaitsevat Katuturan slummialueella, näimme todellista köyhyyttä ja kurjuutta. Upeiden vuorien ympäröimänä oli peltiasumuksia vieri vieressä silmän kantamattomiin. Näky oli epätodellinen.

Diaconia in the City -projektiin tutustuminen tapahtuu kohdallamme pienen tutkimuksen kautta. Tehtävänämme on kiertää Kabilassa ja kerätä tietoja Community Villagen päiväkotien lasten perheistä, heidän elinoloistaan sekä kiireellisimmistä tarpeista. Peltiasumukset ovat meidän silmissämme asuinkelvottomia kyhäelmiä mutta yhdessä hökkelissä saattaa asua jopa 10 ihmistä. Vaikka päivisin on vielä kuuma ovat illat jo kylmiä. Muutaman viikon päästä lämpötila tulee tippumaan yöaikaan jopa miinuksen puolelle, silloin peltihökkeleissä on todella kylmä. Asumuksissa ei ole esimerkiksi WC:tä vaan ihmiset käyttävät yhteistä vessaa joita on siellä täällä. Pimeän tullen ei vessaan kuitenkaan sovi lähteä, sillä ryöstetyksi, raiskatuksi tai pahoinpidellyksi tulemisen vaara on suuri.

Tänään ehdimme käydä neljässä eri kodissa. Minuun teki erityisen vaikutuksen erään yksinhuoltaja rouvan tarina. Hän asuu 10 henkisen perheensä kanssa ja on perheen ainoa huoltaja ja elättäjä. Hän saa hieman rahaa myydessään tekemiään vaatteita. Hän on ottanut taloonsa myös äitinsä menettäneen orvon pojan. Hän kertoi kuinka vaikeaa perhettä on elättää ja hankkia varoja vanhempien lasten koulunkäyntiin. Heillä ei juuri koskaan ole tarpeeksi ruokaa ja etenkin lihan ostaminen on aivan liian kallista. Perheen lapsilla ei ole tarpeeksi vaatteita eikä talossa ole peittoja kaikille lapsille.

Halu auttaa on polttava. Pohdimme jos Memelle hankkisi kanoja ja kukon (1 kana maksaa 5 €) hän saisi perheelleen munia ja silloin tällöin kananlihaa. Monelle perheelle pitäisi hankkia peittoja (alkaen 3,5 €). Alueella on tuhansia perheitä ja he kaikki elävät köyhyysrajan alapuolella mutta koko maailmaa on mahdotonta pelastaa. On aloitettava yhdestä ja uskoa että se on alku.

3 weeks to go

2010-04-25T22:18:00.000+01:00

Viikko on vierähtänyt nopeasti. Olemme tutustuneet Katuturassa kolmeen eri päiväkotiin. Emmanuel, Hosanna ja Toivo Tirronen daycare&pre−school toimivat kaikki kirkon alaisuudessa ja tarjoavat päivähoitoa ja esiopetusta alueen lapsille. Jokaisessa päiväkodissa on useita diakoniatyön varoin tuettuja köyhien perheiden lapsia. Katutura on Windhoekin esikaupunkialue, jonne virtaa pohjoisesta muuttaneita paremman elämän houkuttelemia ihmisiä. He pystyttävät peltiasumuksensa mistä löytävät tyhjää tilaa ja hetken päästä se kaadetaan hallituksen toimesta. Peltiasumusten rakentaminen kaupungin alueelle on kiellettyä. Tällaisia ”laittomia” asuinalueita (eli slummeja) kuitenkin nousee yhtä nopeasti kuin niitä ajetaan alas. Keskustelimme Emmanuelin seurakunnan diakonin kanssa, joka kertoi meille alueen ihmisten kohtaloista. Paremman elämänlaadun perässä muuttaneet joutuvat liian usein pettymään. Työtä on vaikea löytää ja kaupungissa eläminen on kallista. HIV, työttömyys ja huumeet tuhoavat ihmisten elämän. Toivottomuus on käsin kosketeltavaa. Päiväkodit kuitenkin antavat pienen toivon kipinän, sillä mitä kurjempi ympäristö sitä kauniimpi ja puhtaampi päiväkoti. Oli todella ilo vierailla mm. Toivo Tirrosen päiväkodissa jossa oli erittäin ammattitaitoinen johtajatar. Toivomme että Mrs.Sikwale tulisi tutustumaan Katuturan päiväkoteihin, sillä niistä hän saisi hyviä vinkkejä RCA:n päiväkodin kehittämiseen. Em. mainituissa päiväkodeissa ei keppiä näkynyt.
Perjantaina vierailimme National theater of Namibiassa katsomassa näytelmää You are not alone. Kyseessä oli OYO nimisen tanssiryhmän esitys. Kyseinen ryhmä koostuu kymmenestä nuoresta, jotka tekevät esityksiä joissa käsitellään ajankohtaisia aiheita ja sosiaalisia ongelmia kuten HIV, rasismi ja teiniraskaudet. Näytelmä oli puhutteleva vaikka esitys oli tehty minimaalisella budjetilla. Windhoekissa on paljon houkutuksia. Kahvilat, ostoskeskukset ja huvitukset löytyvät kävelymatkan päästä. Rahaa saa kulumaan ihan eri malliin kuin Nkurenkurun puskissa. ELCIN Guesthouse, jossa asumme on vähän kuin kesämökki sisävessalla. Keittiövarustus ei ole kummoinen, joten ruokaa ei juuri tule itse kokkailtua. Salaatit ja cafélattet maistuvat Nkurenkurun tonnikalarisotto viikkojen jälkeen niin makoisilta, että mielellään sitä pistäytyykin töiden jälkeen kahvilassa.

Sunnuntaisin musta Afrikka täyttää kirkot, joten mekin suuntasimme tänään Emmanuelin kirkon jumalanpalvelukseen, joka oli taasen melkoinen kokemus. Yli tuhatpaikkainen kirkko oli täynnä väkeä ja vaikka penkkirivit oli istutettu niin täyteen, että ihmiset istuivat olkapäät limittäin, seisoi kymmenittäin ihmisiä kirkon perällä ja jopa ulkona. Väki veisasi raikuen ja saarnaaja piti ilmeisesti hyvän saarnan, sillä ihmiset nauroivat monesti ääneen ja kuuntelivat saarnaa intensiivisesti. Me emme ikävä kyllä ymmärtäneet sanaakaan sillä service ei ollut englanniksi. Onneksi emme lahjoittaneet kaikkia "yli polven mekkoja" Nkurenkurusta lähtiessämme, sillä kirkkokansa pukeutuu jumalanpalvelukseen viimeisen päälle hyvin. Miehet ovat tummissa puvuissa ja naiset juhlamekoissaan. Täällä kirkkoon ei siis voi ylipukeutua.

Ensi viikolla harjoittelu jatkuu Diaconia in the City −projektissa, joka on Diakonissalaitoksen aloittama projekti ja ulkoministeriön rahoittamaa toimintaa. Emme tarkalleen tiedä vielä mitä odottaa mutta se selviää huomenna.

Kun pyydät minua kertomaan jotakin Afrikasta

2010-04-19T19:17:00.000+01:00

Matka Swakopmundista Windhoekiin sujui erittäin leppoisasti. Bussi oli ajoissa ja olimme Windhoekissa etuajassa. Bussissa oli hyvin tilaa loikoilla. Matkalla Windhoekiin näimme tienvarressa simpanssilaumoja.

Huomenna aloitamme harjoittelun Katuturan slumminalueen päiväkodissa. Meitä varustettiin sinne seuraavasti - jos pukeudut valkoiseen vaatteeseen on se puolenpäivän jälkeen värillinen. Päiväkoti tulee poikkeamaan Nkurenkurun RCA:sta mutta kuinka paljon - siitä lisää myöhemmin. Seuraavalla viikolla tutustumme Diaconia in the City- hankkeeseen. Sitä odotan erityisellä mielenkiinnolla.

Nyt kun reissua on jäljellä enää 4 viikkoa onkin aika yrittää muotoilla joitakin oleellisia havaintoja täällä olo ajalta. Meillä oli lukuisia mielikuvia Afrikasta etukäteen - niinkuin kaikilla. Sana Afrikka tuo mieleemme mm. kuumuuden, nälänhädän, lannevaatteiset ihmiset, villieläimet, savannit, aavikot, siirtomaavallan aikaisen riiston, orjat, salametsästyksen jne. Olemme nähneet elokuvia ja lukeeneet kirjoja Afrikasta. Mutta vastaako mikään niistä todellisuutta tai kenen todellisuutta ne vastaavat?

Me olemme saaneet maistiaisen Afrikasta. Tarkemmin ottaen Namibiasta. Aivan kuten Afrikkaan itseensä mahtuu lukuisia erilaisia kokemuksia Afrikasta, samoin on Namibian kohdalla. Swakopmundin rantaviivaa kiertävät hulppeat huvilat, puhtaat kadut ja niitä reunustavat Mr.Price, Pick&Pay ja muut kauppaketjut ovat yhtä todellista Afrikkaa kuin Nkurenkurun perinteiset savimajat ja niissä asuvat ihmiset - yhden miehen ja viiden vaimon perheyhteisöt. Afrikkaa ei voi käsittää ilman, että pureskelee kolonialismin ja itsenäistymistaistelun vaiheet. Aivan kuten mikä tahansa muukin asia - historia määrittää sen nykypäivän. Jos Namibiaa pitäisi kuvailla yhdellä virkkeellä sanoisin, että maa on täynnä vastakkaisuuksia. Rasismi oli yksi kuvaava sana. Siihen törmää joka puolella ja kaikissa väreissä. Kyse ei suinkaan ole vain mustien ja valkositen välisistä suhteista. Afrikkalaiset ovat hyvin rasistisia suhteessa toisiinsa ja eri heimojen väliset jännitteet ovat läsnä päivittäisessä elämässä. Tapaamamme Sambialaiset ja Zimbabwelaiset näkevät Namibian alikehittyneenä maana. Heidän maassaan koulutuksen taso on korkeampi, terveydenhoito kattavampaa, englanninkielentaito parempi ja kaupungeissa hienompi infrakstruktuuri. Namibialaiset suhtautuvat Angolaan ylemyydentuntoisesti - kulkeehan mm. sähköt Angolaan Namibiasta. Paljon kunkin Afrikan maan kehitykseen on vaikuttanut kolonialismin aikaisen isäntämaan vaikutus ja panostus. Saksa on ollut melko laiska isäntä. Paitsi Swakopmundia kohtaan, jota se on kohdellut kuin eksoottista jalkavaimoaan, muokaten siitä kotirouvaansa paremman version.

Valkoisen miehen ylivalta ei ole väistynyt vaan jatkaa riemukulkuaan matalemmissa vesissä. Suomineidon sylissä varttuneena nuorena aikuisena on hyvin vaikea niellä niitä kaikkia rasismin muotoja joihin täällä jatkuvasti törmää. Suomineito kun on itse ollut milloin Venäjän ja milloin Ruotsin vallan alla eikä meillä ole vaatekaapin perällä siirtomaiden luurankoja. Valkoisten ylivalta näkyy täällä monella eri tasolla mutta kuvaavimpia esimerkkejä ovat Swakopmundin ja muiden suurempien kaupunkien erilaiset asuinalueet. Ökytaloisssa asustelee punaniskaisia pankinjohtajia tai saksaa puhuvia eläkeläisrouvia puudeleineen. Kaikki valkoisia. Mustat asuvat sielä "vähän kauempana" missä ei ole aivan niin turvallista liikkua. Rundulla tapaamamme nuori afrikaani (juuriltaan yleensä hollantilaisia) vaakuutteli, ettei ole rasisti ja perusteli tätä sillä, että voi puhua ja työskennelle mustan kanssa. Sanan "rasisti" sisältö on täällä aivan jotain muuta kuin Suomessa.

Täällä asuvien valkoisten asenne mustia kohtaan vaihtelee merkittävästi sen mukaan mikä on heidän taustansa. Afrikaansit ovat kaikkein ylimielisimpiä. He suhtautuvat myös lähetystyöhön kriittisesti jopa kielteisesti - tottakai, sillä juuri lähetystyöntekijät suhtautuvat mustiin tasa-arvoisesti. Afrikkalaiset mustat taas kiittelevät lähetystyöntekijöitä, sillä nämä ovat tarjonneet mustille koulutusta, terveydenhuoltoa ja kääntäneet mm. kirjallisuutta heidän kielelleen. Saksalaisetkin ovat ylemyydentuntoisia, britit suhtautuvat mustiin hiukan paremmin ja muualta tulleet yleensä parhaiten. Tosin kiinalaiset suhtautuvat afrikkalaisiin hyvin ylimielisesti ja afrikkalaiset kiinalaisiin kuin yhteiseen viholliseensa. Tämä johtuu siitä, että Kiinan myöstämä jättilaina Namibialla takaa Kiinalaisille suurimmat tie- ja muut rakennusurakat ja nämä palkkaavat mustia ainoastaan huonoimpiin töihin eivätkä halua siirtää tietotaitoaan rakennusbisneksestä Namibialaisille. Olemme törmänneet myös käänteiseen rasisimiin. Valkoisen ylivertaisuuteen uskoviin mustiin. Valkoisella on rahaa ja tietotaitoa vaikka mihin - vain siksi että on valkoinen. Tähän asenteeseen törmää lähinnä maaseudulla, ei niinkään kaupungeissa. On vastaan tullut myös "naimatarjouksia" jotka perustuvat valkoiseen naiseen liitettävään parempaan elämänlaatuun. Itsenäisyyttä on kestänyt Namibiassa vasta 20 vuotta. Toivoa paremmasta on, sillä tämän päivän lapset ja nuoret käyvät samoja kouluja ja varttuvat yhdessä. Kehitys on väistämätöntä.

Esimerkki 2

Madventurer, joka kiertelee maailmaa haaveenaan käsittää tätä palloa paremmin kuin suurkaupungeissa puurtavat kravaatteihinsa kuristuvat turhantärkeät ihmiset, saapuu Afrikkaan Australiasta, Etelä-Amerikasta tai Intiasta jatkaakseen valloitustaan vaikkapa Pohjoisnavalle poikkeaa Himbaheimon kylässä. Hän istuu auringon laskiessa nuotion ääreen ja kuuntelee kylän vanhimpien tarinoita suuresta hengestä ja maailman synnystä. Pian hän kaivaa likaisesta rinkastaan järjestelmäkameran ja nappaa kuvan piippuaan polttelevasta Himbaisoäidistä. Hän taltioi tuon taianomaisen hetken, jolloin piipunsavu kiertelee isoäiden ryppyisten ruskeanpunaisten kasvojen ympärillä. Madventurer palaa retkiltään ja myy kuvan ilmastoidun turistiliikkeen pitäjälle ja saa kuvastaan hyvät taskurahat. Kuvasta painetaan satoja ehkä tuhansia kopioita. Turistiliikkeeseen eksynyt matkailija ihastuu kuvaan, ostaa muoviin pakatun suurennuksen, vie sen kotiinsa ja nostaa sen kehystettynä seinälleen. Joka kerta kun hän katsoo tuota kuvaa, hän hymyilee, sillä hän kävi Afrikassa. Joskaan ei nyt ihan sielä Afrikan villissä sydämessä mutta Afrikassa kuitenkin - rannikkokaupungissa Swakopmundissa - sielä missä Bradgelinakin kävi synnyttämässä (BTW Tiinan Lonely Planet matkailijan oppaassa tämä tapahtuma on nimetty: Celebrity colonialism). Päivän retki punaisilla dyyneillä riitti tyydyttämään matkailijan eksotiikan nälän. Sielähän oli kuumempaa kuin kesämökin puusaunassa! Himbaisoäiti sen sijaan jatkaa tarinoidensa kertomista nuotion äärellä. Hänellä ei ole käsitystäkään siitä, kuinka monta kuvaa hänestä on ympäri maailmaa. Eikä hän saa nadiakaan tuon taianomaisen kuvansa levityksestä, sillä mikään laki ei suojaa hänen yksityisyyttään. Ehkä se ei ole tarpeenkaan, sillä hän tietää, että Suuri Henki on kaikkialla ja me olemme kaikki yhtä.

Swakopmund − I hope to see you soon

2010-04-18T08:29:00.000+01:00

Viikko täällä Swakopissa hurahti silmänräpäyksessä. Olemme olleet aktiivisia lomalaisia ja nauttineet olostamme. Ilmat ovat vaihdelleet hurjasti; ma−ti oli lämmin, ke−to viileitä päiviä ja pe−la taas kuumia. Illaksi viilenee huomattavasti. Lämpötilojen vaihtelu on ollut ihan piristivää. Nkurenkurussa oli nimittäin joko tosi kuuma tai kuuma.

Keskiviikkona tapasimme suomisisko Jenniä, joka asustelee Walwis Bayssä miehensä kanssa. Oli mukava kuulla expartin kokemuksia ja tuntoja täällä asumisesta. Paljon oli jaettuja ilon mutta etenkin ärsytyksen aiheita. Charlotte ja Tiina kävivät torstaina hiekkadyyneillä kokeilemassa sandboardingia. Minä vietin sillä välin laatuaikaa omien ajatusteni ja meren kanssa. Dyyneiltä laskeminen oli ollut hurjan hauskaa. Seikkailijat palasivat iloisina mutta väsyneinä. Hiekkadyyneille nouseminen oli ollut yllättävän raskasta. Lauantaina kävimme paikallisessa kauneushoitolassa hieronnassa ja käsihoidossa. Lauantaina katsastimme paikallisen elokuvateatterin (Shutter Island oli muuten loistava!). Tänään lähtee Intercape kohti Windhoekia. Siellä odottaa uudet haasteet ja seikkailut. Toivottavasti elo sujuisi yhtä rauhallisesti kuin täällä Swakopissa. Windhoekista kantautuu jatkuvasti juttuja kuinka siellä on kovin vaarallista ja ryöstetyksi tulemisen riski on suuri. Toivotaan parasta.

Swakopmund we love you!

2010-04-13T19:07:00.001+01:00

Matka Namibian halki kulki letkeästi heiluen ja kesti yli 15 tuntia bussin ollessa myöhässä sekä Rundun päässä, että vaihtaessamme bussia Windhoekissa. Saimme kuitenkin nukuttua matkalla Swakopmundiin, joten aivan yhtä ryytyneitä emme olleet kuin viime kerralla Intercapella matkattuamme.
Tänään olemme tutustuneet lomakaupunkiimme paremmin ja olemme totaalisen ihastuneta tähän paikkaan. Lämpötila on ilmeisesti vähän korkeampi mitä se yleensä on tähän vuodenaikaan (tänään +23). Hintataso on korkeampi kuin Rundulla tai Nkurenkurusta puhumattakaan mutta silti edullinen suomalaiseen verrattuna. Täällä yhdistyy kaikki mitä hyvältä ja rentouttavalta lomalta voi toivoa; meri, lämpö, aktiviteetit, shoppailu, kohtuulliset hinnat, kahvilat, ravintolat ja ystävälliset ihmiset. Kaiken hyvän päälle täällä ei ole liikaa ihmisiä, koska nyt ei ole turisti season. Kaupunki on kaunis ja puhdas. Talo jossa asumme on aivan meren rannalla. Takapihaltamme pääsee suoraan rantaan. Merivesi ei ole uima lämpöistä mutta sen kohinaa ja aaltoja on kiva katsella ja kuunnella. Täällä ollessa nousee sydämestä syvä huokaus - kumpa saisi jakaa tämän kaiken rakkaittensa kanssa.

On uskomatonta miten erilaisia paikkoja Namibiaan mahtuu. Täällä ollessa on vaikea uskoa, että on samassa maassa kuin Nkurenkurussa sillä paikka muistuttaa etelän hienoimpia aurinkorantoja ollen kuitenkin vähän tyylikkäämpi kuin perinteiset rantalomakohteet. Tästä tulee varmasti hyvin rentouttava lomaviikko.

Jäähyväiset Nkurenkurulle ja merentuulahdus Swakopmundilta

2010-04-12T21:25:00.002+01:00

Takana on 15 tunnin Intercape bussimatka Namibian halki ihanaan Swakopmundin kaupunkiin meren äärelle. Täällä on siistiä, kaunista, hienoja taloja, paljon valkoisia ihmisiä (että itsekin toljottaa kun on tottunut näkemään vain tummiac :), kalliimpaa ja viileämpää kuin Nkurenkurussa. Matka taittui melko kivutta vaikka istuminen puuduttaa paikkoja niin ettei takapuoltaan enää tunne viimeisten tuntien aikana. Väsymys toki painaa mutta uudet kuviot myös piristävät. Käytössämme on ihana Beach-house josta näemme, kuulemme ja haistamme meren. Tänään emme vielä ehtineet kunnolla tutustua kaupunkiin mutta huomenna lähdemme ajoissa liikkeelle. Tämä on nyt loma ennen uusia haasteita Windhoekissa.

Viime perjantain retki Rundulle lasten kanssa sujui mukavasti vaikka turvallisuuskysymykset olivat suomalaisesta näkökulmasta lievästi sanottuna retuperällä. Lapset olivat kertakaikkisen innoissaan päästessään kaupunkiin. Kävimme heidän kanssaan mm. lentokentällä, ostarilla ja Lodgella. Kaisosi Lodgeen oli joen tulvimisen takia haasteellista päästä. Minibussi, jossa lapset olivat piti jättää hyvän matkan päähän ja Lodgen manageri tuli hakemaan lapset lava-autolla. Sekös lapsia huvitti! Tielle tulvivassa vedessä hyppeli isoja kaloja ja jos olisi ollut yöaika olisimme nähneet krokotiileja niitä metsästämässä. Kukaan ei kadonnut tai satuttanut itseään - joten olimme tyytyväisiä reissuun vaikkakin todella väsyneitä päivän päätyttyä.

Jäähyväiset RCA:lle olivat haikeat. Mrs. Sikwale oli hyvin liikuttunut ja pahoillaan lähdöstämme. Niin pieneltä kuin panoksemme meistä itsestämme on tuntunut oli se Academyn väelle kuitenkin merkittävä. Tämän ymmärtäminen liikutti myös meitä. Academy, kaikista puutteistaan huolimatta, tarjoaa toivoa paikallisille lapsille ja sitä mekin haluamme tukea jatkossa. Kunhan Academy saa tilin avattua olemme suunnitelleet pienen taloudellisen tuen antamista seuraavan vuoden ajan.

Läksiäislahjamme valmistui juuri lähtömme kynnyksellä. Tilasimme toiseen luokkaan puiset pöydät (3kpl). Yhteen pöytään mahtuu 10 lasta. Lapset olivat hyvin iloisia lahjastamme- nyt heidän ei tarvitse värittää kuviaan likaisella ja kylmällä lattialla. Kiitos Jannelle, joka jaksoi nähdä vaivaa puusepän löytämiseksi. Tämä Nkurenkurulainen puuseppä on jo iäkäs mies ja asuu todella vaatimattomassa majasessa mutta sai kun saikin hienot pöydät aikaiseksi pihaverstaassaan. Pöydät maksoivat yhteensä n.1300 nadia eli n. 43 euroa kappale. Oli ilo jättää lapsille lahja josta heille on iloa pitkäksi aikaa.

Swakopmundista lisää seuraavassa jaksossa :)

1/3 to go

2010-04-07T20:16:00.001+01:00

Pahoittelut heti alkuun siitä, että blogimme päivitys on hitaampaa kuin aikaisemmin. Syynä tähän surkeat nettiyhteydet ja internet tikkumme joka on epäkunnossa.

Pääsiäinen Rundulla sujui rattoisasti. Pääsimme mm. jokiajelulle, näimme krokotiileja (yöllä ja kuivalla maalla), kävimme syvällisiä keskusteluja afrikaansien ja mustien välisistä suhteista ja nautimme olostamme. Vierailimme myös ELCIN kirkossa englanninkielisessä jumalanpalveluksessa. Olipa kiva kun ymmärsi jotain laulujen sanoista ja saarnasta.

Sain päätökseen erittäin puhuttelevan kirjan − The Shack. Puolenvälin jälkeen kirjassa yhdistyy Mellon ja Rohrin viisaudet. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille. Etenkin sinulle, joka uskot ettei mikään enää hetkauta. Ilmeisesti kirjaa ei ole vielä suomennettu mutta voitte käydä katsomassa www. theshackbook.com, uskon että löytyy pokkarina suuremmista kirjakaupoista.

Edellisviikolla lasten kanssa askarreltiin mm. pääsiäiskortteja. Tällä viikolla väritettiin äidin Suomesta lähettämiä värityskirjan kuvia. Kiitos äiti! Lapset olivat innoissaan − etenkin tarroista. ”Tasokokeet” on saatettu päätökseen molemmissa luokissa ja nyt kirjoitamme lyhyitä arvioita lasten kehityksestä. Arvioinnit ovat tietenkin ympäripyöreitä mutta yritämme antaa jotain positiivista palautetta jokaisesta lapsesta.

Tänään Academyllä juhlittiin meidän läksiäisiä. Ensin vuorossa oli piirretty elokuva (Tiikerin oma elokuva). Rakensimme lapsille elokuvastudion keskiluokkaan. Sen jälkeen ohjelmassa oli tanssia ja kakkua. Mrs. Sikwale oli leiponut ihania kakkuja ja jokainen meistä sai hienon todistuksen täällä tehdystä työstä ja paketin kiitokseksi. Paketeista löysimme ihka aidot Afrikka−asut! Ompelijalla teetetyt puvut olivat (käsittämätöntä mutta totta) sopivia kertaheitolla! Johtajatar kiitti meitä kyyneleet silmässä ja hetken meistäkin tuntui siltä, että ehkä voisimme jäädä tänne vielä muutamaksi viikoksi. Perjantaina lähdemme retkelle Rundulle. Retki siis toteutuu vaikka muuta hiljaa toivoimme. P.S. Challon kutina on rauhoittunut ;)

Bongin Patjanvaihtoviikot

2010-04-05T18:54:00.000+01:00

Kutinaa hartiaseudulla, kutinaa oikeassa kyljessä, kutinaa olkavarressa. Pääsiäisen vietto Rundulla lähti käyntiin farmaseutille avautumisella. Kun apteekin tarjoamat niin ulkoisesti levitettävät voiteet kuin sisäisesti nautittavat lääkevalmisteetkin osoittautuivat voimattomiksi, tuskastumisen tunteet olivat pilata Jeesuksen ristiinnaulitsemis− ja ylösnousemusmuistelun. Kävimme läpi erinäisiä vaihtoehtoja näppyjen äkkinäiselle ilmentymiselle: 1. Malarialääke Lariam: Jos valmiste voi aiheuttaa harhakuvia, se voi varmasti aiheuttaa myös iho−oireita. 2. Lapset: hygieniaolot päiväkodissa ovat kyseenalaiset ja lasten ihossa on silmin nähden erinäisiä puremia, ihottumia ja muita epämääräisyyksiä. 3. Tuhkarokko: (emme ole täydellisen varmoja edellisen tartuntapaikasta) 4. Bongi: (rakkaan Nkurenkurun kotimme) ikiaikaiset sängyt/sohvat 5. paikallinen taksi.

Avaan taksimatkaamme lyhyesti. Kaipuu Rundulle alkoi käydä toissaviikolla sen verran sietämättömäksi, että päätimme lopulta kääntyä murheemme kanssa naapurin ihanaisen rouvan puoleen. Asiana oli siis kuljetuksen järjestäminen kaupunkiin. Paikallinen julkinen kuljetus, kun vaatii sen verran tasapainoilua ja rohkeutta,(seisten avolavoilla etc.) ettei siihen parane sotkeutua. Rouva Sikwale järjesti kaikessa ystävällisyydessään meille kyydin perjantai aamuksi.(edellisen viikon, antoi siis vielä meille sunnuntaisen vanhempainillan nimessä vapaatakin tuoksi päiväksi) Paikallisen tilataksin oli tarkoitus saapua pihamaallemme kuudelta. Odotettuamme puolitoista tuntia ja aamun joa kirkastuessa aloimme luopua toivosta. Soitin taksikuskille kolme kertaa ja jokaisella kerralla hän kertoi olevansa juuri kaartamassa pihallemme. (mitä hän ei tietenkään ollut tekemässä) Kävi kuitenkin niin onnellisesti, että erään oppilaamme vanhemmat olivat matkalla kaupunkiin ja ottivat meidät ilomielin takapenkilleen. Menomatka sujui huolettomasti ja välittömästi jutustellen Taivaan Isästä aina Big Brotheriin.
Mutta tuo seuraavan päivän paluumatka. Sama taksikuski tuli noutamaan meitä tällä kertaa suhteellisen ajoissa. Tämä hienoin ja kallein (2h ajomatka, 6euroa) julkisen matkustamisen muoto ei taannutkaan aivan kaikkia mukavuuksia. Mitä nyt ovet täytyi nostaa paikoilleen ja ikkunat kiskoa käsivoimin ylös kuopistaan. Jaloille ei löytynyt sijaa stereoiden ja bassojen täyttäessä jalkatilan. Turvavyöt (niillä harvoilla joilta niitä sattui löytymään) liukastivat vaatteet, pysyvästi. Ääniaaltojen kaataessa korvakarvojani, kutina alkoi. Iskuvaimentimia ei ollut käytännössä olemassa joten heittelehdin takana puolelta toiselle, jolloin mekon alle piiloutunut ihoni pääsi kuin pääsikin koskettamaan penkkien harmaan puhuvaa repaleista tekstiiliä. Kanssamatkustajat eivät olleet kokeneet tarpeelliseksi peseytyä muutamaan viikkoon ja kurpitsat(tilataksi vastaa myös tavarankuljetuksesta) lentelivät kanssani, auton poukkoroidessa ja väistellessä karjaa kuoppaisella tiellä.
Tuona automatkana, pääsiäiselon melkoin pilannut, sietämätön kutina, tuntui ensi kertaa ihollani. Mutta nyt, maanantaina, 2. pääsiäispäivänä, vointini on suhteellisen kutiamaton. Kiirastorstaina osallistuimme ELCIN ylä−aste, lukion iltamessuun, jossa kylmänväreet ja selkärankaa pitkin valuva hiki vuorottelivat. Sähkökatkosten vaivaama kirkkosali oli ääriään myöten täynnä, lomaa odottelevista, ahkerista opiskelijoista. Laulamisen ilo ja kuorot rytmikkäine koreografioineen tekivät, suomen luterilaiseen kaavaan tottuneeseen nuoreen, vaikutuksen. Yhteisen uskon aikaansaama luottamus, onni ja ilo kajahtelivat kiviseinissä. Ehtoollinen nautittiin yhteisistä laseista, jotka välissä käväisivät pesovadissa yhteisessä vedessä. Isä piti huolen, ettei sairaudet sentään yhteiseksi tulleet.

Perjantaina osallistuimme kello seitsemältä alkavaan englanninkieliseen messuun. Lauantaina vasemman puoleisen liikenteen ajo−opetusta saadessani, olin ajaa autoa kohti hyökkäävän krokotiilin päälle. (joki oli tulvinut tielle, jonka seurauksena sinne oli päätynyt kaloja ja kaksi krokotiiliä) Sunnuntaina Nkurenkuruun palatessamme emme nähneet pääsiäistä ennen ilmaantuneista torakkatovereistamme tuntosarveakaan. Ihan vain varmuudeksi, vaihdoin vuoteeseeni toisen patjan ja lakanat, jotka tarkistin huolellisesti otsalampun valossa. Ylävartalon paiseet muistuttavat enää vesirokon arpia. Yö oli pitkästä aikaa levollinen. Vasta kukon laulun aikaa löysin itseni raapimasta muutamaa kahdestakymmenestä kolmesta nilkkojeni hyttysenpuremasta. En välttämättä tule kaipaamaan Afrikan lukuisia pieneläimiä, mutta monia muita asioita varmasti.

Opintovapaalla omasta elämästä

2010-03-30T10:45:00.003+02:00

Totesin tuossa yksi aamu, että minusta tuntuu ajoittain siltä kuin olisin opintovapaalla omasta elämästäni. Rinkka oli aivan liian pieni matkalaukku 3 kuukauden reissulle, joten kaikki extra jäi kotiin. Mukana on vain välttämätön. Yhteydenpito rakkaisiin tapahtuu s−postitse ja ensimmäisen lyhyen puhelun kävin tyttäreni kanssa sunnuntai− iltana (reissussa 5 vkoa).

Täällä olemme tutustumassa vieraaseen kulttuuriin, toisaalta opiskelemassa työyhteisöistä, niiden toimintatavoista ja johtajuudesta. Toisaalta oppimassa jotain lähetystyöstä; mitä on kristillinen lähimmäisen rakkaus ja miten evankeliumia voidaan julistaa tekojen tasolla, mitä lähetystyö on 2000−luvulla? Kaiken keskellä katsellaan ja ihmetellään omaa olemisen keveyttä tai raskautta. Tehdään isoja ja pieniä oivalluksia. 3 kuukautta on melko lyhyt aika mutta jos päätyy jonnekin totaalisen erilaiseen ympäristöön, jossa joutuu kyseenalaistamaan ja miettimään oikeutusta lähes kaikelle sille, mitä pitää itsestään selvänä jokapäiväisessä elämässään − voi muuttua ainakin hivenen verran. Toivotaan että se on muutosta parempaan ihmisyyteen ja että sen hedelmistä saisivat nauttia etenkin ne rakkaat, jotka nyt kotona erityisen kovasti ikävöivät meitä kotiin.

TYKY−päivän anti jatkui vanhempainkokouksessa. Raahasimme läppärin ja projektorin koululle, jossa on vain yksi pistorasia. Toki kone ehti juuri sammahtaa ennen esityksemme alkua ja jouduimmekin puhumaan ilman (turva)kalvoja. Loppupuolella esitystä sähköt palasivat ja saimme näyttää kuvia vanhemmille. Vaikka meistä itsestämme tuntui siltä, ettei presentaatiomme ollut kummoinen, saimme hyvää palautetta vanhemmilta. Minä puhuin hiukan (Maslowin hierarkiaa mukaillen) lapsen perustarpeista ja niiden tyydyttämisestä. Esimerkiksi siitä, ettei väsynyt tai sairas lapsi voi oppia. Etenkin unen tarpeesta ja riittävästä levosta aivojen kehittymisen kannalta puhuin enemmän. Sain pienen kiukun avulla esitettyä asiani paremmalla englannilla mitä yleensä puhun, joten uskon että pointtini tuli ymmärretyksi.

Tänään olen jatkanut lasten tasokokeiden parissa. Haastattelen lapsen yksi kerrallaan. Kokeessa käydään läpi kaikki ne aiheet, joita lukukauden aikana on harjoiteltu; värejä, muotoja, numeroita, ruumiinosia, eläimiä jne. Lapsen tulee vastata kysymyksiin englanniksi. Lasten taidoissa on huomattavia eroja mutta ruumiinosat tuntuvat painuneen melkein kaikkien mieleen. Olen todella iloinen siitä.

Sadekausi on alkanut. Luonto on vehreä ja kaunis. Mahangu kasvaa kohisten ja turvaa monen köyhän perheen ravinnon saannin seuraavaksi vuodeksi. Sade alkaa äkisti ja tulee alas rajuna aaltona. Salamat välähtelevät ja ikkunalasit helisevät, kun ukkonen osuu kohdalle. On helppo uskoa, että myrsky on repinyt kattojakin irti taloista (ei nyt mutta aikaisemmin). Mutta kun sade lakkaa mitä herttaisin aurinko lämmittää taas. Säävaihtelut ovat lähellä PMS−oireita jos luontokin osaa niin eikai ne naisenkaan mielenvaihtelut niin epänormaaleja ole?!

Pääsiäinen on ovella. Vietämme kolme päivää Rundulla ja käymme siellä katsomassa paikallista pääsiäisen viettoa muutamassa kirkossa. Toivotamme kaikille Iloista Vapahtajamme ylösnousemusjuhlaa!

Visioita ja Missioita

2010-03-25T20:01:00.000+02:00

Tyky−päivä onnistui mukavasti. Epäafrikkalaiseen tyyliin Mr.Skuale ja Minka saapuivat paikalle ajoissa. Ensin söimme yhdessä lounasta; Mrs.Skuale oli valmistanut kanaa ja perunamuusia (jota hän kutsui perunasalaatiksi) ja jonkinlaista papukastiketta. Me tarjosimme tonnikalarisottoa. Sitten pidimme lyhyen presentaation (eli PP-sulkeiset) ja keskustelimme Academyn missiosta ja visiosta (perustehtävästä, menetelmistä ja toimivan työyhteisön pelisäännöistä). Iloksemme saimme todeta, että ajatuksentasolla olimme samalla sivulla. Käytännön toteutuksessa saattaa näkyä kuitenkin suuriakin eroavaisuuksia. Päivän anti jää kuitenkin elämään, sillä meitä pyydettiin pitämään PP−esitys vanhempain kokouksessa sunnuntaina. Mrs. Skualella on toive viedä lapset (n. 60 lasta) Rundulle (lähin iso kaupunki) retkelle. Siihen hän tarvitsee varoja vanhemmilta. Vanhemmilta, jotka eivät ehkä ole itsekään käyneet juuri muualla kuin naapurikylässä ja joilla on vaikeuksia maksaa lasten lukukausimaksuja. Nämä lapset eivät tarvitse elämyksiä suuresta kaupungista, koska suurin osa heistä asuu pienellä paikkakunnalla lopun ikäänsä. Pahin tilanne syntyy jos osa lapsista saa rahan retkeen ja toiset eivät. Pettymys on suuri etenkin, kun heille on etukäteen kerrottu retkisuunnitelmasta. Mitä iloa Lodgeen tutustuminen ja jäätelön maistelu antaa lapselle, joka hakee juomavetensä joesta ja asuu savimajassa? Se olisi sama asia, kuin veisi lapsen Linnanmäen porteille katselemaan vekottimia, joihin lapsi ei koskaan pääsisi itse kokeilemaan. Olemme tuskailleet täällä miten voisimme realisoida RCA:n tavoitteita sellaisiksi, jotka palvelisivat lapsia paremmin.

Pienten ryhmässä on jatkettu eri ammatteihin tutustumista leikin avulla. Luokassa vieraili myös ihka oikea sairaanhoitaja läheiseltä klinikalta. Lasten into ohjattuun leikkiin on suloista. Edelleen haasteena on tauon jälkeinen tunti, jolloin pienet nukahtelevat kesken tunnin. Eräskin suloinen tyttö (joka jostain syystä saapui tänään pipopäässä Academylle) nukahti kesken sadun. Eihän siinä voi kuin hymyillä! :)

Erityinen haaste tällä viikolla on ollut ensimmäisen lukukauden päättökokeiden tekeminen. Kyllä siinä taas puhalleltiin hetken aikaa, että kuinkas tästä selvitään. Toiveena oli, että kokeissa ”testataan” lapsilta kaikki ne teemat, joita on ensimmäisen lukukauden aikana Academyllä opeteltu. Pienten kohdalla kyseessä on suullinen koe, isompien ryhmässä kirjallisen ja suullisen kokeen yhdistelmä.

Meillä on täällä puskissa runsaasti aikaa reflektoida tunteita ja turhautumia, tehdä vatsalihasliikkeitä ja katsella elokuvia. Katie Meluan musiikin soidessa taustalla, olen tehnyt oivalluksia vuoden takaisen eskariharjoittelijan (kiitos Mari!) lahjoittaman kirjan ääressä. Uskon, epäilen − ihmisiä elämän perimmäisten kysymysten äärellä, on aivan mahtavaa luettavaa. Suosittelen lämpimästi kaikille!

Hurraa 20−vuotias Namibia!

2010-03-21T08:11:00.001+02:00

Windhoekissa ja Rundulla olemme tavanneet ihmisiä, jotka tuntevat Suomen (Martti Ahtisaari + kaikki ne lähetit joita täällä on vuosikymmenten aikana ollut) merkityksen esim. Namibian itsenäistymisprosessissa (joka ei ollut kivuton tai veritön taistelu kuten arvata saattaa). Suomalaisista siis pidetään täällä. Pikkuisessa Nkurenkurssakin on ainakin yksi insinööri ja sairaanhoitaja, jotka puhuvat vähän suomea, sillä ovat opiskelleet Suomessa.

Tänään siis juhlitaan Namibian 20−vuotista itsenäisyyttä mutta koska kaupungin isot kihot ovat jossain muualla (juhlimasa?) pidetään paikalliset juhlat vasta viikon päästä jossain kaukana puskissa.

Mitä tästä maasta voisi sanoa näin lyhyen tunnustelun jälkeen? Täältä puskista katseltuna, RCA:n taistelusta byrokratiaa vastaan ja juttutuokiosta herra Damianin kanssa voisi ehkä todeta, että intoa ja yritystä piisaa ja uskoa omiin kykyihin mutta vielä ei ehkä ole kehittynyt kokemuksen tuomaa viisautta ja pitkäjänteisyyttä hoitaa asioita. 2−kymppisen innolla puhisten tiedetään ja osataan mutta monessa jutussa voisi kuunnella ”vanhempien” neuvoja. Kuten jokainen meistä, joka on joskus ollut 2−kymppinen, muistaa kuinka silloin aivan riittävästi tiesi maailmasta ja oli aivan kykenevä tekemään omia valintoja. 3−kymppisenä ei sitten enää tiedäkään niin paljon… :)

Perjantai oli hyvä päivä pienten ryhmässä. Päätimme järjestää kotileikin, joka oli todellinen menestys. Lapsista näkee, ettei heillä ole paljon leluja ja että järjestettyyn leikkiin ole ei juurikaan tullut mahdollisuutta aikaisemmin. Lisäksi lapset piirsivät perheensä kuvan ja olin niin iloinen huomatessani kehitystä ihmisruumiin piirtämisessä. Nekin lapset, jotka ensimmäisellä kerralla piirsivät pelkän pyörremyrskyn kuvaamaan itseään, osasivat nyt piirtää hymyilevän pallon josta lähti jalat! Olemme treenanneet ruumiinosia 1,5 viikkoa ja se on siis tuottanut tulosta. Kuulostaa pikkujutulta mutta kun muistaa, että nämä lapset ovat vasta 3−5−vuotiaita, eivätkä he puhu englantia muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, on ruumiinosien oppiminen iso juttu. Suomessahan ruumiinkuvan tuntemusta ja ihmisen piirtämistä testataan neuvolassa ainakin ennen kouluunlähtöä.

Huomenna on virallinen pyhäpäivä (johtuen itsenäisyyspäivästä) mutta me pidämme RCA:n porukalle Riverside Christian Academy, Vision & Mission −päivän. Olemme tehneet heitä varten PP−esityksen ja toivomme, että pystymme antamaan heille työkaluja RCA:n kehittämiseen ja tulevaisuuden suunnitteluun. Päivän annista lisää myöhemmin.

Kiireettömiä oivalluksia kiireettömydeestä

2010-03-18T21:40:00.000+02:00

Leo (Jonnan nimeämä) leguaani köllötteli toissapäivänä kiireettömän oloisena lähettiperheen katon rajassa (ulkopuolella). Niin liskoilla, sonneilla kuin meillä kaksijalkaisillakaan, ei ole kiirettä minnekään mikä alkaisi vielä vähään aikaan. Aasi perheet löntystelevät paahtavan auringon alla vuotavat vesitynnyrit kaulaltaan roikkuen pienet ruipelojalkaiset pojat perässään. Silloin tällöin vanhempi pojista heilauttaa pitkää raipan tapaista ja aasi kantamuksineen ottaa pari hölkkäaskelta.

Aluksi sitä kiinnitti huomiota kaikkeen, mikä puuttui tai oli muuten vain ”pielessä”: suihku kastelemisen sijaan kutitti päälakea, talo on rakennettu hiekkaan, mutta täällä ei ole imuria, ei astianpesukonetta, ei edes toista tiskiallasta, ei pyykinpesukonetta, ei autoa, ei tuoreita kasviksia, ei kahviloita, ei jäätelöä, ei postikortteja, ei mahdollisuutta uida, vaikka varjossa on +35!

Kaikista ”elämää helpottavien” välineiden ja sen ”viihtyvyyttä lisäävien” tekijöiden puuttumisesta huolimatta, elämä täällä tuntuu helpommalta ja viihtyisämmältä. Puutteellisia elinoloja ja mahdollista vakavaa sairautta (maan korkeat HIV lukemat) on vaikeata, ellei mahdotonta, aistia nauravilta kasvoilta. Turussa asuessani, pääkaupunkiseudusta puhumattakaan, olen saanut/joutunut tuntemaan itseni maalaiseksi. Kaupungissa varttuneilla ystävättärilläni on harvemmin ollut kanoja pihamaallaan tai karkaavaa minipossua vahdittavanaan. Nkurenkurussa asetelma on toinen. Kanssani saman ikäisen paikallisen pojan mielestä on erikoista, etten omista ainoatakaan kiliä. Vielä käsittämättömämpää hänen mielestään on, että otamme koiran sisälle monikerroksiseen (yksiö/kaksio) taloomme ja puemme sille villapaidan ylle ulos mentäessä (tlavi/kevät/syksy).

Eilen tuli kuluneeksi kuukausi (1/3 takana!) siitä kun laskeuduimme väsyneinä, mutta toiverikkaina Windhoekin polttavalle kiitoradalle. Eilen oivalsin, että kaikista täällä kohtaamistamme haasteista ja ihmetyksen aiheista huolimatta, voin hyvin. Työpäivän jälkeen ääni on käheänä huutamisesta. Tanssilaululeikit päiväkodin paahtavassa lasinsirpaleisella pihamaalla autonrenkaita väistellen, ottavat fysiikan päälle. Tehtävää riittää, erotuksena elämään Suomessa, sitä ei ole liikaa.

Täällä en koe itseäni väsyneeksi, en elä arkea jatkuvassa univajeessa. En sovi menoja päällekkäin (mitä menoja!?),en ole myöhässä yhdestä paikasta ja lähde toisesta sen vielä ollessa kesken. En nukahda valot päällä kalenteri/puhelin/tentti kirja sylissä. En pode jatkuvaa huonoa omatuntoa tekemättömistä töistä tai ihmissuhteiden puutteellisesta ”hoitamisesta”.

Täällä töiden jälkeen on aikaa kiireettömälle kävelyretkelle henkeäsalpaavan kauniissa jokirannassa ja illalla voi ehtiä vielä katsoman elokuvan tai lukemaan romaani, ihan vain omaksi ilokseen. Ymmärrän toki, että pidemmän päälle moinen kiireetön tasainen rutiini, alkaisi puuduttaa aktiivista luonnettani, säästöni hupenisivat ja ennemmin tai myöhemmin riutuisin myös ikävään.

Toivon kuitenkin tosissani, että saisin pakattua täällä aivoluuhuni jotakin sellaista jolle olisi varmasti tilausta kotimaan arjessa. Ehkä kokemukseen perustuva tieto vakuuttaa minut kirjaketietoa paremmin: Ihminen tarvitsee unta, aikaa ajatella ja säännöllistä liikuntaa ulkoilmassa. Mitenkäs se Maslowin tarvehierarkia− teoria nyt menikään? Vasta perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen ihminen kykenee etsimään tyydytystä "korkeammille" tarpeille tai jotain sen suuntaista. Konkluusioniksi: Ei meillä, koiramme villapaitoihin sullovilla, ole yhtään nokkelampia ratkaisuja tai sopivampia avaimia onnelliseen elämään.
Charlotte

Back to basics

2010-03-16T21:50:00.001+02:00

Ihana rentouttava viikonvaihde takana. Lähdimme sunnuntaiaamuna klo 05 Rundulle missä vietimme yhden yön Kavongo River Lodgessa. Pääsimme pulahtamaan myös altaaseen ja syömme maukkaasti Omashare Lodgessa. Omasharessa juttelimme muutamien ihmisten kanssa ja heistä jokainen ihmetteli miten kolme suomalaista tyttöstä on päätynyt niin pieneen paikkaan kuin Nkurenkuru! Oli hauska kuulla paikallisten hämmästelyä siitä miten voimme elää ja olla Nkurenkurussa, kun se on niin pieni ja eristäytynyt paikka. Kotiuduimme pakoretkeltämme ma-iltana. Pieni irtiotto arjesta tekee aina terää ja uusin voimin palasimme tänään RCA:lle. Siellä meitä odotti uusi opettaja, joka tulee Marthan tilalle kun tämä jää äitiyslomalla. Palaveri Marthan kanssa paljasti joitain puutteita mm. päiväkodin sisäisessä tiedotuksessa sekä henkilökunnan yhteistyössä. Ymmärsimme, että se mitä me voimme heille antaa ja missä voimme aidosti olla hyödyksi- on antaa työkaluja päiväkodin perustehtävän selkiinnyttämiseen. Päätimme ohjaajamme rohkaisusta järjestää päiväkodinväelle "TYKY-päivän" teemalla Riverside Christian Academy; mission and vision. Täällä on ihan turha kainostella oman osaamisensa kanssa ja tähän meillä sentään on materiaalia. Alkuvuodesta meillä oli useita luentoja työyhteisön kehittämisestä, toimivasta työyhteisöstä sekä hyvästä johtamisesta. Toivotaan, että suunnitelmamme toteutuu ja päiväkoti hyötyy siitä.

Pienten ryhmään tarvittaisiin mm.leluja. Jos innostut lahjoittamaan lapsesi vanhoja leluja, etenkin nukkeja ja muita kotileikkiin sopivia juttuja tai pikkuautoja ja hiekkaleluja niin laita laatikkoon ja postita etanapostilla osoitteeseen: Johanna Matikka c/o ELCIN Nkurenkuru High School P.O. BOX 6025, Nkurenkuru Via Rundu Namibia, Africa. Tähän osoitteeseen voi laittaa postia / pakettia vaikka me olisimme jo siirtyneet täältä Windhoekiin. Lähetit toimittavat paketin luotettavasti perille.

P.S. Happy Birthday!

2010-03-13T18:13:00.001+02:00

Vietimme eilen syntymäpäiväjuhlia syömällä jäätelöä (5 l ostettu Rundulta ja sulanut vain ¼ osan verran) ja muita herkkuja sekä katsomalla elokuvan P.S. I love you. Kotiteatterissa oli tiivis tunnelma kun paikalla oli iso joukko ihmisiä; oli jenkkipariskunta, Fernando ystävänsä kanssa, Tiinan uusi ystävä Sirkka kirkon kuorosta ja sisarukset Helga ja Carina. P.S. I love you oli muuten todella hyvä leffa! Tänään katsomme The Notebook:in ja huomen aamuna lähdemme Rundulle yhdeksi yöksi. Juhlintaa siis koko viikonloppu.

Kun täyttää 31 vuotta on lupa vilkaista taakseen. Ei ehkä kovin pitkään pidä tuijottaa mutta lyhyt katsaus siihen mitä elämä on tähän asti tarjonnut ja mitä siitä on mahdollisesti oppinut, on sallittu. Olen oivaltanut, että monet ihmiset tietävät jo ala−asteella (10−13−vuotiaana) mitä he haluavat elämältään kaikkein eniten. He eivät ehkä ymmärrä kuinka tärkeä ja oleellinen tuo tieto on mutta se on heissä jo silloin. Joku haluaa eniten maailmassa tulla äidiksi, joku haluaa tulla kuuluisaksi, joku haluaa kiertää maailmaa, joku haluaa luoda uraa, joka haluaa eniten maailmassa että lähimmäiset voivat hyvin ja jättää itsensä taka−alalle. Tämä asia, jota me haluamme eniten maailmassa, on meidän olemassa olemisen tapamme. Tätä ”mitä haluan eniten maailmassa” −tietoa seuraa melko pian sisäiset sopimukset siitä, mitä me emme halua elämältä. Sen sijaan, että me keskittyisimme siihen mitä me haluamme eniten maailmassa, meidän energiamme suuntautuu siihen mitä me emme halua. Kuten − ”minusta ei koskaan tule samanlaista kuin isäni/äitini/siskoni/veljeni”, ”minä en koskaan päädy samanlaiseen liittoon kuin vanhempani”, ”minä en koskaan tule hyljätyksi kuten äitini/isäni/siskoni/veljeni”, ”kukaan ei koskaan enää kiusaa minua kun kasvan aikuiseksi”, ”en koskaan enää ole yksinäinen”, ”en koskaan enää ole voimaton ja avuton”… listaa voisi jatkaa loputtomiin. Maailma on raadollinen paikka ja jokainen meistä kehittää oman tapansa selviytyä siinä. Sisäiset sopimukset ovat yllättävän vahvoja. Jostain syystä ne näkyvät elämässämme paremmin, kuin se mitä me oikeasti haluamme. Toisin sanoen sisäiset sopimukset nostavat esille elämässämme juuri niitä ei toivottuja asioita vaikka me kuvittelemme suojautuvamme niiltä tekemällä diilejä itsemme kanssa.

On hyvä muistaa itseään esim. 13−vuotiaana ja etenkin sitä mikä oli se asia, jota toivoi elämältä. Minä sain elämältä monia asioita, joita ei normaalisti saada 2−kymppisenä mutta se, mitä eniten halusin maailmassa, oli pitkään kadoksissa. Ihminen voi saavuttaa paljon; niittää mainetta, kunniaa ja mammonaa mutta olla silti syvästi onneton. Hän voi jopa olla hyvin hengellinen, ”valaistunut” tai muuten vain kirjanoppinut ja viisas mutta silti rauhaton. Hän voi olla presidentti, huippumalli, diplomaatti tai lähetystyöntekijä mutta ilman sitä asiaa, joka on hänen olemassa olemisen tapansa, hän on vain helisevä kulkunen ja toimii ikään kuin vajailla pattereilla. Itsetuntemus on mielestäni tienviitta onneen. Miten henkilö voi olla ja toimia maailmassa täydellä potenttiaalillaan, ellei ole löytänyt omaa olemisen tapaansa? Vaikka jokainen lapsi RCA:n päiväkodissa näyttää ensisilmäykseltä samanlaiselta suloiselta nappisilmältä, on jokaisella heillä omat henkilökohtaiset lahjansa, tapa oppia ja toimia ryhmässä, tapa nauraa, tapa surra. Näin Jumalakin katsoo lapsiaan. Hän on kiinnostunut yksilöistä ja katsoo ihmisen sydämeen. Hän tietää mikä sinua ja minua liikuttaa. Kyse ei ole lapsellisesta unelmasta tai new age −maisesta indivisuaalisesta maailmankuvasta vaan jostain, joka on istutettu meihin mahdollisesti jo ennen syntymäämme. Se on kuin moottori, joka pitää meidät kiinni elämänmakuisessa elämässä.

Asiantuntijuus - mitä se on?

2010-03-11T12:51:00.000+02:00

Lapset ovat olleet aikaisempia viikkoja villimpiä tällä viikolla. Jokaisena päivänä on pitänyt venyä äänenkäytön ja kurinpidon kanssa ja turhautumisen tunteilta ei olla vältytty. Lasten taidoissa on suuria tasoeroja. On yksilöitä, joita haluaisi tukea enemmän ja rohkaista mutta huomio suuntautuu juuri niihin jotka eniten häiritsevät. Lahjakkaat ja älykkäät jäävät helposti piiloon, sillä he kuuntelevat ja tekevät ohjeiden mukaan. Tänään opettelimme ”bodypartseja” ja piirsimme omakuvan. Piirustukset ovat suloisia ja kuvaavat hyvin niitä tasoeroja joita lapsilla on. Joku osaa piirtää kaikki kehonosat jopa sormetkin ja toisen omakuva muistuttaa pyörremyrskyä.

Pienten luokassa on muutama kukkoilija joita muut helposti seuraavat ja matkivat. On pohdittava mikä olisi oikea tapa rankaista lapsia kurittomuudesta (joka siis on ihan omaa luokkaansa) ja miten saisin suomalaiset kasvatusperiaatteet toimimaan täällä. Lapset on totutettu pelkäämään keppiä ja jos piiskaa ei ole näkyvissä se tarkoittaa lasten mielestä sitä, että nyt saa tehdä mitä haluaa. On selvää, ettei uusia kurinpitomenetelmiä tuoda päiväkotiin 5 viikossa. Kun lapsi on tottunut saamaan piiskaa pienestä pitäen, ei ole helppo opettaa lasta kunnioittamaan toisen puheenvuoroa vain siitä syystä, että niin kuuluu tehdä. Me olemme päiväkodissa harjoittelijan roolissa mutta käytännössä me olemme opettajia. Meiltä halutaan oppia ja meiltä halutaan saada uusia ideoita ja hyviä vinkkejä. Huomaamme kuitenkin päivittäin, että se mitä meillä on, ei ehkä toimi täällä ja meihin kohdistetut odotukset tuntuvat siksi epärealistisilta. Lisäksi ”hauki on kala” tyyppinen jankuttaminen on supertylsää mutta koska lapset eivät puhu englantia on keinoja vieläkin vähemmän, kuin mitä olisi jos kieli olisi yhteinen. Englanninkielen opetus ja esiopetuksen / varhaiskasvatuksen yhdistämien on meille todellinen haaste. Johtajattarella ei ole mitään koulutusta ja hänen oma englanninkielen taitonsa on puutteellista. Sosionomin koulutus ei anna pätevyyttä esimerkiksi esiopetukseen Suomessa − sillä ei ole mitään merkitystä täällä. Täällä me olemme asiantuntijoita − halusimme sitä tai emme. Eilen päiväkodissa vieraili Nkurenkurun (alueen) kaupungin esiopetuksesta vastaava viranomainen. Tämä henkilö haluaa (ylläri) myös oppia meiltä! Meillä on tapaaminen hänen kanssaan huomenna. Sillä, että olemme täällä enää 4 viikkoa ja että olemme vain opiskelijoita, ei ollut tälle korkea arvoiselle viranomaiselle mitään argumenttiarvoa. Pitäisi kai olla otettu tästä mutta meitä tällainen huomio lähinnä tuskastuttaa. Tänään isompien luokassa oli jättiläisheinäsirkka. Ms. Skualesta oli hauskaa heittää heinäsirkka lasten päälle. Lapset kiljuivat ja nauroivat − Suomen päiväkodeissa on ehkä vähän kuivempaa huumoria. Jonna

Manic monday

2010-03-08T21:02:00.000+02:00

Mikä maanantai! Lapset olivat kurittomia ja riehuivat molemmissa luokissa niin että opettaminen oli melko mahdotonta. Avustajan kepillä uhkailukin jäi tehottomaksi. He olivat viikonlopun aikana unohtaneet kaiken mitä ovat tähän mennessä oppineet. Ulkoleikit, numerot, värit, ikänsä, käytöstavat, kuuntelutaidon ja sen ovatko tyttöjä vai poikia. Ja kuinka väsyneitä he olivat - yks sun toinen nukahteli evästauon jälkeen. Pienempien kanssa yritettiin pohtia minkälaisia kotieläimiä heidän takapihaltaan löytyy. Yritin opettaa heille koti- ja villieläimiä mutta moni oli sitä mieltä, että takapihalla voi yhtä hyvin olla leijona ja virtahepo kuin vuohi tai kanakin. Toivottavasti huomenna on parempi päivä :)

Tiinan rinkka saapui vihdoin ja sen uumenista löytyi mm. Fazerin sinistä ja iso aarrearkkupussi. Melkoinen makuelämys piiiitkän tauon jälkeen! Putkimies sai viemärin kuntoon ja suihkussa käynti on taas hyvässä imussa :) Bongattiin pihalta jättiläisperhonen, joka oli kuulma oikeesti yökkönen (kertoi naapurin isäntä). Aika hieno yökkönen!

there and back

2010-03-07T21:21:00.000+02:00

Kulttuurishokki tai Lariamin sopimattomuus, kuinka vaan tai kaikki yhdessä - mutta alkuviikosta olin jo valmis palaamaan kotiin häntä koipien välissä. Sain päiväkodilta kröhän ja flunssan, josta seurasi poskiontelotulehdus. Pääsin perjantaina onneksi lääkäriin ja sain sieltä hyvät rohdot. Nyt kun on lääkitys kunnossa on elokin paljon mukavempaa :D Hyvä niin.

Elämään tuli muutenkin uutta pilkettä ja iloa upean kotiteatterin muodossa! Saimme lainaksi datatykin ja tytöt löysivät kiinakaupasta melkoiset stereot, joten meillä on nyt ihan oma leffateatteri ja movie night joka ilta. Tiinan koneelta löytyy 200 elokuvaa, joten eivät illat aivan tylsiä olekaan! Lauantai−iltana katsoimme Mamma Mian ja lauloimme kuorona Abban tahdissa.

Toinen ilonlähde on mangot. Ne ovat täällä supermakeita ja paikkaavat hyvin makean nälän. Mangoja raahataan Rundulta kilokaupalla. Nyt ymmärrän miksi Suomessa tapaamani Afrikkalaiset sanovat lempihedelmäkseen mangon.

Mutta jottei elo nyt aivan liian makoisaksi kävisi, niin sateen nostattama vedenpinta on todennäköisesti saanut Tohtorilan likakaivot täyttymään sitä itseään piripintan ja suihkun lattiakaivosta pursuaa ajoittain likavettä. WC:ssä haisee siis aika pahalle. Ennen niin virkistävä arjen ilo on muuttunut pikasuihkuksi saavissa seisten. Putkimies tulee huomenna. Toivotaan että asiaan saadaan muutosta. Täytyyhän elämän olla!

Huomenna taas töihin klo 7:40. Olemme jakautuneet nyt niin että minä olen pienten ryhmässä Marthan tukena ja Challo ja Tiina isompien puolelle, koska meitä on kolme, ei ollut mieltä pitää kaikkia samassa ryhmässä. Pienten puolella jatketaan eläinten tunnistamisesta ja isommat tutustuvat sairaalakäsitteisiin (lääkäri, hoitaja, lääke, ruisku, sairaala etc.). Näillä mennään uutta viikkoa kohti!

Lounastauon keskusteluja ja syntymäpäiväjuhlaa

2010-03-07T11:43:00.002+02:00

Perjantaina päiväkotikoulussa vietettiin kahden lapsen syntymäpäiviä. Rehtori Mrs. Sikwale oli leiponut kaksi suurta kakkua (joita syötiin sormin, ilman käsidesiä tai edes juoksevaa vettä) ja tuonut kotoaan stereot. Lounastauon jälkeen, tylsä kirjainten harjoitteleminen vaihtui rytmikkääseen tanssiin. Syntymäpäivätyttö Given oli pukeutunut keijumaisen vaaleanpunaiseen pitsi hamoseen ja hänen tukkansa oli huolellisesti letitetty ylös upeaksi nutturaksi. Minusta hän näytti ihan oikealta prinsessalta. Opettajattaret olivat myös täysillä mukana meiningeissä huolimatta siitä, että kaksi heistä on viimeisillään raskaana, he jaksoivat keinuttaa lanteitaan ja hyppiä lasten kanssa musiikin tahtiin. Etupuolen lasti ei yksin riitä, (kuvan keltaisiin pukeutunut) aunti kantaa lisäksi selkärepussaan noin vuodenikäistä poikaansa joka ikinen työpäivä. (ja varmaan myös vapa) Kyllä on naisilla fysiikka kunnossa. Ei voi kun hämmästellä ja ihailla.

Lounastauolla kävi ilmi muutama mieltämme ihmetyttävä mainitsemisen arvoinen asia: 1. Naapurimme, koulun pystyyn pistänyt ja sen rehtorina uutterasti toimiva rouva Sikwale ei saa työstään palkkaa. Vanhempien maksamat koulumaksut riittävät tuskin kattamaan kahden muun työntekijän palkkaa ja kaikkia hankintoja. Perimmäinen syy siihen, miksi hän tekee jotakin josta hänelle ei makseta, selittyy hänen pojallaan, joka käy päiväkotia ja joka ei puhu kuangalia. Ennen Riverside Christian Academyn perustamista Nkurenkurussa ei ollut englanninkielistä päiväkoti−eskaria, jolloin alle kouluikäiset lapset piti lähettää arkiviikoiksi Rundulle saakka, pois kotoota.(sikäli mikäli jos heidän toivoi oppivan englantia tai jos he olivat jostakin muualta eivätkä puhuneet paikallista kieltä)

Toinen asia joka ihmetytti, oli opettajattarien keskustelu ihonväristä. Kuvassa taka-alalla näkyvä herttainen pienempien opettajana toimiva Martha kertoi rukoilevansa, tulevan esikoisensa puolesta, ette tästä tulisi liian musta. Mitä vaaleampi sitä kauniimpi, oli myös rehtorin, ehdoton mielipide. Paikallinen (ihonväriltään selvästi tummempi jumalaisen kauniit piirteet omaava) aunti yritti sitkeästi vakuutella, ettei hänen pienosiensa kasvot olleet liian tummat ja, että iän myötä luultavasti ne vielä vaalentuisivat.

Miksi ihmeessä? Kuka heille on mennyt kertomaan mikä on kaunista ja mikä rumaa? Nämä lapset täällä ovat sadunomaisia pikkuprinssejä suurine pähkinän ruskeine silmineen ja pikkuprinsessoja pitkine, tuuheine silmäripsineen ja valkoisine pienine hammasrivistöineen. Ja heidän vanhempansa! Heidät aamulla kouluun tuovat äidit ja isät ovat kuin suoraan revitty Pariisin Cat Walkilta hoikkine pitkine raajoineen ja upeine ryhteineen. Jumala on reilu, tasavertaisuuden Jumala. Mieti miltä näyttäisit, jos asuisit savimajassa ilman peiliä ja peseytyisit joessa ilman ihoa pehmentäviä suihkugeelejä, kuorintavoiteita ja hiushoitotuotteita. Mieti jos et saisi levittää kuuman suihkun jälkeen ihollesi kosteusvoidetta etkä aamuisin saisi lykkätä nassuusi kaikkia niitä ”välttämättöminä” pitämiäsi tököttejä..Challo

Tipuja, suomea ja vähäsen lisää ihmettelyä

2010-03-04T22:13:00.003+02:00

Tänään on ollut ehkä kevein hela dagen tähän mennessä, lukuun ottamatta Windhoekin hömpöttely päiviä (TUOREITA salaatteja, UIMISTA ja cafe latteja idyllisissä KAHVILOISSA) Tänään on tuntunut siltä, että hei, me ehkä sittenkin selvitään siitä lehmän kakasta varpaitten välissä ja että, ehkä me ei enää jossakin vaiheessa osata kaivata edes pois, takaisin enterteinmenttejen pariin. Ainakaan ilman, Riverside Academyn Simonia tai Karnaa. (hyvin epäammatillisesti, ensimmäisestä päivästä lähtien, joukosta maailman suloisempia lapsukaisia, mieleemme painuivat eritoten nuo kaksi)

Eläinystävänä koen myös tärkeäksi mainita eilisestä uroteostani. Esittelin Tiinalle kahta kanaemoa, joista toinen on auringon paahteesta haalistunut ruskehtavaksi ja toinen tummunut mustaksi, mutta joilla molemmilla on kaksi kirkkaankeltaista ja yksi pikimusta pikkuinen. Kesken tämän sydäntä sulattavan näyn/ esitelmöinnin, huomasin kauhukseni, että yksi keltainen tipu oli kadoksissa. Hetken epäilin lyhyen matikan taitojeni ruostumista kunnes kuulin viereisestä pensaikosta ihmeellisen korkeaa piipitystä. Ja voi kuinka tuo avunhuuto kuulostikaan tutulta, talletetulta ääniraidalta vuosien takaa, jolloin meidän pihalla oli kanoja rapsuttamassa äidin kukkamaata (äiti hankki pääsiäiseksi mulle ja siskolle pikkuisia untuvikkoja, jotka olivat sänkyni vieressäni lämpölampun alla) Pohjustukset sikseen: Ryntäsin suin päin tuonne pitkään ruohikkoon välittämättä, (lue: muistamatta) mustaa mambaa tai sylkykobraa yksi ajatus mielessäni: minun on pelastettava tuo apua tarvitseva pikkuruinen elämänalku.
Ja voin kuin voinkin, ylpeyttä puhkuen kertoa näin tehneeni. Höyhen höyheneltä irrotin tipun takiaisen armottoman tiukasta otteesta, jonka jälkeen tipu pinkaisi päätähuimaavaa vauhtia äitinsä sulkien suojaan.

Hellyttäviä näkyjä on Nkurenkuru täynnä, jos vain kulttuurishokin sekoittamin silmin niitä osaa nähdä.

Lisää tunnelmaa kohottavia tiedoksiantoja: Tiinan rinkka on löytynyt! Jonna saa sopivamman malarialääkityksen sekä antibiootin puskalääkärin diagnosoimaan poskiontelotulehdukseen ja me pääsemme ehkä yhdeksi kokonaiseksi yöksi Rundulle! (jossa valkoinen nainen on melkein kuin kuka tahansa nainen)
Tänään muuten meitä vastaan tepasteli Matti (tavallisen tapainen namibialaismies) joka tervehti iloisesti suomeksi ja kysyi ilman aksenttia: ”Mitä kuuluu?” Johon me hieman hämmentyneinä: ”Hyvää, kiitos. Entä sulle?” –”Hyvää, hyvää.” (vilkutta ja kävelee ohitse) Myöhemmin päivällä hämmästelemme asiaa ohjaajallemme ja kävi ilmi että Matti on lukenut itsensä Suomessa insinööriksi. Vielä myöhemmin samana päivänä, kävi ilmi, että kylän klinikan sairaanhoitaja on myös opiskellut Suomessa tutkintonsa. Olisi kysymisen arvoista saada tietää, mitä nämä kaksi kauhistelivat/ihastelivat, meidän Ihmeellisessä Euroopassa eniten.

Arkea täällä kaukana

2010-03-03T20:14:00.002+02:00

Päiväkodin arki alkaa tulla tutuksi. Epätoivon hetkiä on koettu lähinnä päiväkodin kunnianhimoisten opetussuunnitelmien ja suomalaisen varhaiskasvatuksen eroavaisuuksien yhteensaattamisessa. Nyt kun toinen viikko päiväkodissa alkaa olla pulkassa on meillä toiveikkaampi olo mutta hetkittäin kyselemme itseltämme onko meistä täällä mitään hyötyä? Sen olemme huomanneet että lapset rakastavat kuunnella satuja. Sitä ei täällä juuri ole tapana tehdä ja sen ainakin toivomme tarttuvan meiltä päiväkotiin. Tänään lapset piirsivät oman kotinsa. Kuvat olivat todella koskettavia - moni piirsi useita pienia taloja (majoja) sillä juuri sellaisissa paikalliset täällä asuvat.

Minulla Malarian estolääkitys on tehnyt tepposia. Mieliala on vaihdellut meillä kaikilla epätoivosta toiveikkuuteen, itkusta nauruun mutta minulla sukellukset ovat olleet niin syviä, että Tohtorilan muut asukkaat ovat jo hiukan huolissaan. Syy saattaa olla Lariamissa tai sitten kyse on ihan vain kulttuurishokista tai molemmissa. Matkaväsymyskin voi vielä painaa. Tohtorilaan on siis saapunut kolmas opiskelija Järvenpään yksiköstä. Tiina nuorisotyönohjaajana tuo hyvän lisän joukkoomme. Yhteiselo on lähtenyt käyntiin hyvin vaikkakin Tiinan laukkua vielä odotellaan saapuvaksi jostain mihin se jäi tulomatkalla. Toivomme kaikki että laukku löytyy mahdollisimman pian. Jonna

Kirkossa

2010-02-28T14:23:00.002+02:00

Terveisiä messusta. Messusta, joka kesti kaksi ja puolituntia ja pidettiin tietysti kuangaliksi. Kaava ei poikennut radikaalisti tottumastamme, paitsi pituudellaan sekä sillä, että kolehteja oli viisi. Kaikkia kolikkoja ei parane siis antaa kerralla, sillä on mahdotonta tietää, kuinka monta on vielä edessä. Tänään esimerkiksi kinderkaderin eläkkeellä olevalla opettajalla oli syntymäpäivä ja hän tahtoi kerätä kolehdin merkkipäivänsä kunniaksi ja lahjoittaa sen kirkolle.

Myös kirkkorakennus (kuva ohessa) poikkeaa tottumastamme. Suurin ero tasaisen ulkomuodon lisäksi lienee siinä, että kirkossa ei tarvitse/saa olla kananlihalla. Penkit notkuvat erin ikäisistä Nkurenkurulaisista mitä juhlavimmissa vaatteissaan. Heitä katsellessaan on vaikea uskoa, että yksikään voisi asua savimajassa ilman sähköä ja vettä ja pestä itsensä ja nuo kauniit vaatteensa joessa krokotiilit ja hipot seuranaan. Miten poikien kauluspaidat ja tyttöjen puolihameetkin näyttävät niin kovin siloisilta? Miten edessä istuvan tytön (tuoreen äidin) kaksi kuukautinen vauva voi jaksaa koko seremonian aloillaan?

Messu alkoi ja päättyi koskettavan kotoisasti suvivirren tahdissa. Meininki muutenkin on samantapaisen rauhallista, hillittyä ja nöyrää. Tosin istumatyylissä on selkeä ero. Omalta paikalta voi poistua ja sinne voi myös aina palata lukuisia kertoja kesken toimituksen. Lisäksi ei tarvitse istua selkäsuorana yhdessä kohtaa penkkiriviä, vaan on ihan OK ottaa vähän tukea naapurista. Siinä sitä on pieni suomalaistyttö ihmeissään kun hartiakkaat namibialaismiehet molemmin puolin nojailevat palaneihin ja hikisiin olkavarsiin. Uskaltaa kaiketi sanoa ääneen, että hetkellisesti tuli ikävä suomen ”hajurakoa”:)

Jokapäiväinen kävelyretkemme joenvarressa oli taasen varsin avartava. Naiset olivat pyykillä ja pestyjä pyykkejä oli levitelty pitkin nurmia. Yksi tyttö seisoi mutalätäkön reunalla ja jos ymmärsimme oikein - kalasti! Täällä on paljon hauskoja valkoisia lintuja jotka lentävät suurissa parvissa joenvartta pitkin. Ääntelevät muuten kumman kumeasti.

EXPANDING EXPERIENCE

2010-02-27T18:38:00.001+02:00

Kulttuuriin tutustuminen voidaan ymmärtää monin eri tavoin. Me kuitenkin lähdimme liikkeelle siitä, että vaikka paikalliset ihmiset tuijottavat meitä ja tutustuminen heihin on vaikeaa, sillä englanti taipuu monilta niin kehnosti, me haluamme hakea kontaktia juuri paikallisiin ihmisiin eikä vain länsimaalaisiin vapaaehtoistyöntekijöihin joita täällä on muutamia.

Kirkossa tapaamiemme Carinan ja Helgan lisäksi olemme ystävystyneet Fernandoon, joka toimii päiväkodilla avustajana. Hän vei meidät kahden ystävänsä kanssa kävelylle paikalliselle Fishfarmille. Lähdimme Tohtorilasta klo 13 ja palasimme klo 16. Matkan varrella tervehdittiin ystävät ja sukulaiset. Kiire on täysin tuntematon käsite täällä. Matkalla kuvasimme perinteistä paikallista hylättyä asumusta ja pojat kertoivat (meidän hämmästykseksemme) asuvansa juuri sellaisissa. Hylätyssä talossa asui iso karvainen hämähäkki. Juuri sellainen kuin elokuvissa! Yök. Aikuiset lapset rakentavat oman pikku talonsa perheen pihapiiriin, joten yhden perheen koti käsittää useita asumuksia samassa pihapiirissä. Majoihin ei tule sähköä tai vettä mutta pojat kertoivat nukkuvansa verkkojen alla. Ja vaikka asumukset ovat niin alkeellisia - on kaikilla pojilla omat kännykät.

Fishfarm oli melkoinen paikka. Kaloja kasvatetaan suurissa altaissa, joista ne pyydystettiin ja viedään toreille myytäväksi. Kaloja myös paistettiin farmilla ja saimme (?) maistaa yhtä. Maku muistutti paistettua silakkaa. Meille esiteltiin myös kuolleen ruskean kobran nahka. Käärme on hyvin myrkyllinen ja se oli tapettu vain pari päivää sitten. Linnut kerääntyivät altaiden reunoille kyttäämään kalaa ja paikalle kaarsi myös komea kotka. Pienemmän kotkan jälkeen näimme todella suuren valkopäisen kotkan joka laskeutui puuhun tuijottamaan altaita. Paikalliset kertoivat, että kotka on niin suuri ja voimakas, että se jaksaa kantaa pienen lapsen ja voi viedäkin vauvan paremman ruuan puutteessa. Meidänkin pihapiirissämme asuu erikoisia lintuja nimittäin kaksi suurta huuhkaja istuu pystyyn kuolleessa palmussa ja mulkoilee meitä kun käyskentelemme pihalla. Pihalla maata tonkii myös kanoja, pari kovaäänistä kukkoa, koiria, kissoja ja tänään pihallemme oli tallustelemassa nuori aasi.

Afrikkalainen letkeän heiluva ja äärimmäisen rauhallinen kävelytyyli tuntui aluksi todella turhauttavalta mutta luonnistui lopulta meiltäkin. Löntystelyn lomassa oli luontevaa keskustella kaikenlaisista asioista taivaan ja maan välillä. Puhuimme lasten kasvatuksesta ja pojat kertoivat kuinka heitä on piiskattu lapsena. Kesksutelimme koulutuksesta ja siitä kuinka kallista se täällä on. Fernando haaveilee insinöörin ammatista mutta koulutus maksaisi 8000 nad joka neljäs kuukausi (800 € / 4kk). Hänellä ei ole varaa opiskella, joten hän tekee töitä ja säästää tutkintoa varten. Päiväkoti maksaa perheelle 100 nad/ kk per lapsi. Sekin on kuulma liian iso raha monille perheille. Puhuimme myös AIDSista ja seurustelusta. Oli hyvin mielenkiintoista kuulla paikallisten nuorten ajatuksia asioista, joista me länsimaalaiset olemme tottuneet kuulemaan aina toisen käden kautta kuten uutisista. Näytimme Fernandolle myös kuvia Suomesta ja perheistämme. Hän ihmetteli kuinka isosta kaupungista tulemme ja erityisesti sitä, että opiskelu Suomessa on ilmaista.

Kyllä on riittänyt ihmeteltävää ja ajateltavaa taas tähänkin päivään. Nyt levätään, sillä huomenaamuna mennään kirkkoon vaikka ei mitään ymmärretäkään, kun jumalanpalvelus on kuangaliksi. Fernando puhuu Nkurenkurulaisiin nähden melko hyvää englantia, joten hän toimii tulkkinamme. Syynä kielitaitoon on todennäköisesti kirkon hyvätasoinen peruskoulu. ELCIN koulu Nkurenkurussa on Namibian yhdenneksitoista paras koulu. Ei huono saavutus 5 000 ihmisen kaupungilta.

Tämän päivän jälkeen olemme molemmat avartuneet näkemään maailmaa muukalaisen silmin- sekä me että Fernando. Koen tämän äärimmäisen hienoksi asiaksi vaikka se aluksi tuntuikin vaikealta ja vaivalloiselta. Miten voisimmekaan koskaan aidosti ymmärtää näitä ihmisiä, ellemme antaudu aitoon kontaktiin heidän kanssaan jakamaan ajatuksia silläkin uhalla, ettemme tule heti ymmärretyksi. Olisi lyhytnäköistä matkustaa tänne asti pällistelemään ja ihmettelemään paikallista kulttuuria vain toisten samanlaisesta maailmasta tulleiden kanssa.

First week_end

2010-02-26T17:12:00.000+02:00

Perjantaisin lapset saavat pukeutua omiin vaatteisiinsa, joten lapset tulivat päiväkotiin kuka pyhämekossa ja kuka farkuissa. Kivaa vaihtelua koulupuku mereen. Ryhmässä on aivan ihania yksilöitä mutta erityisen huomion saavat sisarukset, jotka eivät puhu mitään. He eivät koskaan vastaa opettajalla mihinkään kysymykseen. Pikkuveli seuraa siskoa joka paikkaa ja toimii kuten siskonsa. Mutta tänään sisko vastasi minulle minkä värinen osoittamani väri oli -green, hän kuiskasi. Puhuipa kuitenkin :) ja hymyili. Lapset nukahtelevat loppupäivästä evästauon jälkeen ja eräs poika nukkui koko loppupäivän. Lapset kaipaisivat päiväunia mutta täällä ei ole sellaista tapaa, joten sitten he vain nukahtelevat tuoleihinsa. Hyvää viikonloppua kaikille!

Extremeä

2010-02-25T21:27:00.000+02:00

Kun länsimaalainen haluaa vaihtelua tasaisen tylsään ja turvalliseen arkeensa hän lähtee harrastamaan extremelajeja lähelle tai mahdollisuuksien mukaan jonnekin kauas - jonnekin missä on erilaista ja eksoottista. Nkurenkuru on meidän extreme matkamme. Täällä on kyllä perusmukavuudet mutta kuten edelle olemme kuvanneet moni seikka on niin perin erilaista ja me jaksamme kyllä kirjoittaa siitä mikä kaikki. Olemme viime päivät poteneet hiukan huonoa omaatuntoa siitä että olemme kokeneet ensimmäisen viikon täällä melko raskaana. Kehittyminen tapahtuu aina epämukavuusalueella. Ja siellä me vielä toistaiseksi olemme - harrastamassa expandingiä. Tämähän ei olisi laajentava kokemus jos olisimme tottuneita Madventureja. Tuskastuminen alkaa kuitenkin jo vaihtua huviksi ja nauramme itsellemme vähän väliä makeasti. Iltatoimet menevät jumpasta etenkin jos sängyn yläpuolella vartioi hämähäkki.

Tänään päiväkodissakin meni jo paremmin - lapset alkavat oppia uusia leikkejä ja osaavat pian sanoa oman nimensä englanniksi. Huomenna jatkamme viikonpäivistä 3-4-vuotiaiden kanssa. Toivomme että meistä olisi jotain iloa ja hyötyä päiväkodin lapsille.

Kaukana kesämökillä

2010-02-24T21:13:00.001+02:00

Tänään jokirannassa oli kaksi pientä nukkakarvaista aasin poikaa, toinen kiusasi äitiään kiskomalla tämän kantamuksia pikkuriikkisillä hampaillaan. Saimme ikuistettua tuon hellyttävän perhetuokion ja toivon mukaan saamme myös siirrettyä kuvan tänne ihailtavaksi. Ja jos sen jälkeen joku kehtaa väittää, että aasit ovat rumia, en tunnusta ystävyyttämme.

Jokiranta on ihastuttava ja voimaannuttava pelastusrengas kaikkine vapaina vaeltavine eläimineen ja uskomattomine maisemineen.

Kuvittele elämän kuluttama ihana pieni kesämökki jonnekin kauas, pois kaikesta. Kuvittele ettei mökillä tarvitse kantaa mukana puhelinta, koska kukaan rakkaistasi ei voi soitta niin kauas. Kuvittele ettet tarvitse edes kalenteria, koska menoja on niin vähän ja harvoin, ettei niitä tarvitse merkitä mihinkään muistiin. Vapauttavaa?

Kuvittele, että astuessasi ulos mökistä et tunne ketään, eikä kukaan tunne sinua. Kuitenkin mökkialueen asukkaat tuntevat toisensa ja valtaosa on sukua toisilleen. Jottet kokisi oloasi kovin yksinäiseksi, päätät tutustua ja ystävystyä uusien naapureidesi kanssa. Sitten se kuitenkin iskee tajuntaasi: (kuin salamat täällä joen yllä, kirkkaalta taivaalta, varoittamatta) tietoisuus omasta erilaisuudesta, ulkopuolisuudesta. Et ole sopivan erilainen, viehättävän eksoottinen, olet omituinen muukalainen. Olet ankka joutsen parvessa, TPS−fani Jokeri katsomossa. Et voi tekeytyä olevasi yksi heistä, värisi paljasta sinut mihin ikinä kuljetkin. Et voi puhua heidän kanssaan,sillä he eivät puhu kanssasi samaa kieltä kirjaimellisesti (huolimatta siitä, että englanti on Namibian virallinen kieli) eivätkä kuvainnollisesti. Ja tietysti ja tottakai he seuraavat jokaista askeltasi ja katsovat tarkkaavaisesti mitä pakkaat supermarketissa pieniin keltaisiin pusseihisi ja mitä puet päällesi aamuisin. Sinä olet mielenkiintoinen poikkeama tutussa, ehkä yksitoikkoisessakin, arjessa

Näiden mielikuvaharjoitteluiden keinoin, halusimme valottaa hieman sitä vierasta, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta jota koemme, vaikkakin yhdessä. Aamupäivät sujahtavat kymmenien toistaan suloisempien nappisilmien ympäröimänä, mutta sitten ihanaan kotiin saavuttuamme, heittäydyttyämme itikkaverkkojen koristamille vuoteillemme, olemme jotenkin eristyksissä.

Antaisimme melkeinpä mitä vain (ainakin kaikki mukaan tulleet vaatteemme) päästäksemme jonnekin kahvilaan lattelle tai ulos syömään broileri salaattia tai kellistämään itsemme altaan reunalle ja uimaan tämän kaiken hien irti ihostamme ja sitten kuitenkaan samaan aikaan. En voi päästää sitä aasilla ratsastavaa hykertelevää poikaa pois silmistäni. Entä jos en enää ikinä näe heitä, entä jos enää ikinä ylösosattomissa pyykkejään pesevä Nkurenkululaisrouva ei tuijota minua, koska olen outo ja erilainen.

Kerkeehän niitä latteja sitten juoda, rusketusta saada toistenkin ja altaissa polskutella. Mutta Afrikassa saa vaan kerran tylsistyä ja olla ihmeellinen olemalla ihan vain tavallinen.

River o river

2010-02-23T20:28:00.002+02:00

Nkurenkuru on syrjässä kaikesta ja silti täältä saa esimerkiksi englanninlakuja. Paikalliset asuvat vaatimattomissa oloissa kuten savimajoissa, joka on tyypillinen asuinrakennus heti keskustan ulkopuolella ja silti lähes jokaisella perheellä on kännykkä. Kiinalaisilla on täällä muutama krääsäkauppa ja PEPPIstä saa melkein mitä vain (vähän niinkuin meidän Tarjoustalo). Mutta jäätelöä ei saa eikä vettä isoissa kanistereissa. Sitä pitää tuoda Rundulta. Hanavettä voi juoda mutta siinä on niin paljon kalkkia että se tulisi ensin suodattaa. Monet paikalliset hakevat vetensä joesta ja peseytyvät myös siellä. Joessa ei kuitenkaan kannata uida, sillä kuulimme juuri että krokotiili oli vienyt jonkun joen rannassa pyykänneen. Emme ole nähneet vielä hippoja tai krokoja vaikka olemme tehneet iltakävelyitä joenvartta pitkin. Joenvarsi on ihmeellisen kaunis. Se on ehdottomasta Nkurenkurun parasta antia. Täällä kun ei ole TV:tä, nettiyhteys tökkii vähän väliä ja ulkona liikkuminen klo 19 jälkeen on kyseenalaista malariahyttysten takia - joki on meidän ainoa virkistymispaikkamme.

Lapset päiväkodissa ovat joko paikallisia lapsia tai esim. Angolan puolelta tai muista Afrikan maista muuttaneiden perheiden lapsia. Lapset siis vasta opettelevat englantia. Heidän kotikielensä on jokin muu kuin englanti, joten yhteisen kielen puuttuessa meillä on kaksinkertaisia haasteita lasten opettamisessa. Afrikkalaiset suhtautuvat koulutukseen hyvin vakavasti ja englanninkielinen päiväkoti on heidän näkökulmastaan parasta mitä lapselleen voi tarjota. Tänään keskustelimme johtajattaren kanssa erilaisista kasvatusmenetelmistä. Kerroimme kuinka Suomessa suhtaudutaan esim. fyysiseen rankaisemiseen. Johtajatar totesi, ettei käytä keppiä - se on vain peloite. Vanhemmat kyllä kurittavat ja lyövät lapsiaan kotona jos siihen on syytä. Vaikka lapsilla on kova kuri he ovat hyvin iloisia ja onnellisen oloisia. Aluksi he arastelivast meitä mutta nyt jo tervehtivät iloisesti. Suomessa kurittaminen on kiellettyä mutta lapsemme ja nuoremme ovat huonokäytöksisiä ja henkinen pahoinvointi on lisääntynyt aineellisen hyvinvoinnin mukana. Opettajilla on vaikeuksia kurinpidon kanssa ja koulukiusaaminen on vakava ongelma. Keskitie olisi varmaankin paras ratkaisu. Rajoja ja rakkautta - sitä pyrimme omalla esimerkillämme tuomaan RCAn arkeen ja kasvatusmetodeihin. Huomenna olemme vastuussa koko päivän pienten ryhmän opetuksesta. Meiltä on toivottu ulkoleikkejä ja askarteluideoita. Afrikkalaisessa kulttuurissa ei ole käsitettä "askartelu" ja ulkoleikitkin (kuten peili, polttopallo, hippa, väri) olivat aivan uusia ja ihmeellisiä. Sen sijaan lapset ovat hämmästyttävän omatoimisia. Evästauolla jokainen ottaa pienen tuolinsa ja siirtyy ulos syömään eväitään. Alhaalla kuva Miss Namibiasta (opettajien antama lempinimi). Hän on kertakaikkisen suloinen tyttö. Miss Namibia (3 v.) kävelee kouluun reppuselässään klo 7:50 ja vastaa hennolla äänellä aamuisin opettajalle tämän kysyessä "Hello, how are you?" "I`m fine". Kyllähän siinä sydän sulaa.

Jos joku kokee tarvetta siunata päiväkodin lapsia, jollakin tarvikkeilla niin voi siirtää rahaa tilille (tiedoksi niille jotka kysyivät asiaa). Olemme hankkineet askartelutarpeita jo jonkin verran Suomesta mutta päiväkoti on ollut toiminnassa vasta 7 viikkoa ja monenlaista tarvetta löytyy. Olemme hankkimassa heille Rundulta ainakin palloja, lasten kuvaraamatun (tulee Tiinan mukana Windhoekista), saksia ja väritys/tehtäväkirjoja.

Morokeni!

2010-02-22T21:18:00.002+02:00

Tänään saimme ensimmäisen kosketuksen Riverside Christian Academyn päiväkotiin. Kokemus oli puhutteleva. Lapsiryhmiä on kaksi; 3-4 -vuotiaat ja 5-7 -vuotiaat, yhteensä 65 lasta. Lapsilla on käytössä koulupuvut ja johtajattarella hienot opetussunnitelmat. Rakennus on melko huonokuntoinen ekä lasten WCssä ei ole mahdollisuutta pestä käsiä juoksevalla vedellä. Kasvatusmenetelmät poikkeavat räikeästi suomalaisesta tavasta. Opettajalla on esimerkiksi piiska ja lasten pelottelu on täysin hyväksyttävä oppimisen tukemisen väline. Lapsen nolaaminen esimerkiksi pissavahingon takia on myöskin ihan "normaalia" kasvatusta. Tämä herättää meissä monenlaisia ajatuksia. Pääasiassa ahdistusta ja pohdintaa miten voisi omalla esimerkillään tuoda esille toisenlaista tapaa kasvattaa ja opettaa lapsia.

Joenvarsi (eli Namibian ja Angolan raja) on kuitenkin kerrassaan upea ja sitä kävellessä kulttuurishokki pyyhkiintyy hetkeksi mielestä. Olemme tutustuneet myös paikallisiin siskoksiin, jotka ovat olleet oppainamme Nkurenkurun kylässä ja paikallisen kulttuurin tulkkeina. Kyselimme heiltä mitä he ajattelevat piiskaamisesta ja fyysisestä kurittamisesta. He pitivät sitä ihan normaalina käytäntönä, koska lapset ovat usein kuulma kurittomia. RCA:n lapset ovat käytökseltään kuitenkin 100 kertaa kiltimpiä kuin suomalaiset lapset ja jaksavat harjoitella numeroita ja värejä pitkiä oppitunteja kerrallaan. Mietin suomalaisten lasten kurittomuutta ja fyysisen kurittamisen nollatoleranssia ja ongelmia oppilaiden ja opettajien välisissä suhteissa suomalaisissa kouluissa. Meillä kurinpitoa on rajoitettu ehkä liikaakin.

Tässä muutamia kuvia matkan varrelta:

Here we are!

2010-02-20T20:24:00.000+02:00

Nettiin pääseminen on ollut yllättävän vaikeaa ja siksi vasta nyt ensimmäiset terveiset hikisestä Nkurenkurusta. Ennen tänne pääsyä olemme matkanneet ensin 24 h Helsingistä Windhoekiin. Sen jälkeen vedimme henkeä muutaman päivän ajan ELCIN Guesthousessa ja tutustuimme ihastuttavaan Windhoekiin. Jatkoimme matkaa eilen 10 h bussimatkalla Windhoekista Rundulle. Muutaman tunnin yöunien jälkeen matka jatkui vielä 2h tunnin ajomatkalla Nkurenkuruun. Sitä ennen tehtiin 2 viikon ruokaostokset paikallisessa ruokamarketissa.

Sopeutumiskäyrän ala-ja ylämäkiä on ehditty kokea tiheään tahtiin. Kolmen lennon matka oli ryydyttävä kokemus ja vei tehokkaasti mehut. Olimme uupuneita, sillä emme olleet nukkuneet silmäystäkään lentokoneessa. Koneen laskeuduttua Windhoekin lentokentälle väsymys oli kuitenkin tipotiessään. Windhoek yllätti meidät positiivisesti jo lentokentällä. Ihmiset olivat ystävällisiä, viisumileiman kanssa ei ollut mitään ongelmia ja mikä parasta – matkalaukut olivat jo hihnalla kun astuimme terminaaliin. Windhoekin lämmin mutta lempeä ilmasto pyyhkäisi matkaväsymyksen tiehensä nauttiessamme ihania Smoothieta ja salaatteja kaupungin kahviloissa. Windhoek on hyvin länsimainen kaupunki kahviloineen ja ostos mahdollisuuksineen. Lisäksi Windhoek on hyvin siisti ja puhdas. Löysimme tiemme myös kaupungin ylläpitämään maauimalaan (Olympia swimingpool), joka oli sekin puhdas ja siisti paikka. Katukuvassa ei muuten näy päihtyneitä ihmisiä. Nuoret istuskelevat puistoissa eikä kenelläkään tunnu olevan kiire mihinkään. Ihmiset ovat kauniita ja elinvoimaisen näköisiä. Ja he hymyilevät ja puhuvat paljon. Kaupunki hiljenee klo 17 jälkeen kauppojen sulkeuduttua. Kovin meitä peloteltiin turistien ryöstöillä mutta toistaiseksi saimme kulkea rauhassa guesthousen ja keskustan väliä (etäisyys n.1 km). Torstai-iltana uskaltauduimme lähtemään ulos pimeän tullen. Tarkoitus oli pistäytyä Joe´s Beerhousessa iltapalalla. Paikkaa oli suositeltu meille ja se sijaitsee aivan guesthousen läheisyydessä. Palasimme pian takaisin taksia soittamaan, sillä vihaiset ”verikoirat” naapuritalosta pääsivät portista ulos ja juoksivat meitä kohti hampaitaan näyttäen. Hetken jo luulin, että Namibian reissu jää siihen. Kukaan ei siis liiku ulkona pimeän tullen. Ryöstetyksi tulemisen vaara on todellinen ja koirat tietävät, että vain hämärämiehet (tai naiset) liikkuvat pimeällä. Ihana Arnold taksikuski tuli pelastamaan meidät ja kyyditsi myös takaisin. Hänen kanssaan ehdimme käydä 10 minuutissa luontevaa keskustelua elämästä ja siitä mitä Arnold pitää tärkeänä. Ihmisten mutkattomuus ja välittömyys on todella ilahduttavaa. Joe´s bBeerhouse oli käymisen arvoinen paikka vaikkakin oli lähinnä länkkäreitten suosima. Hyvää ruokaa ja uniikit puitteet.

Matka Rundulle taittui siis tukalasti ”ilmastoidussa” bussissa. Paikallisten iloinen ja valoisa asenne sai meidätkin kuitenkin hymyilemään tilanteelle. Ohjaamosta kantautui raikuvaa naurua koko matkan ajan. Eihän siinä voi murjottaa kun tähdetkin ovat niin lähellä maata, että niitä voisi kerätä pussiin. Namibia on ihmeellinen! Matka Rundulle osoitti, että Windhoek ei kerro Namibiasta (Afrikasta) juuri mitään. Rundulta Nkurenkuruun ajaessamme ohitimme savimajoja, vuohi- ja lehmälaumoja, jotka hortoilivat tiellä. Ohjaajamme ohitteli niitä tottuneesti Hillsongsin musiikin soidessa auton soittimesta. Aika ihanaa. Aika ihmeellistä. Nyt juodaan iltateetä ”minun afrikkani” leffan talossa. Tai ainakin meistä tämä on sama talo :) ja kukko kiekuu tossa pihalla vaikka kello on 19:15. Yritämme saada blogiin kuvia mahdollisimman pian. Terveisiä paljon täältä Nkurenkurun puskista!

Passi, hammasharja ja muutama muu asia

2010-02-15T08:52:00.001+02:00

Kiitos kaikille läksiäisvieraille eilisestä! Paikalle saapui sellaisiakin ystäviä, joiden kanssa kuulumisien vaihdosta oli kulunut luvattomasti aikaa. Siitähän seuraa tietenkin kova kälätys ja käkätys :D Hyvien ystävien kanssa käydään keskustelua niin monella tasolla ja vaihdetaan myös sanattomasti emootioita. Pitäisi tavata useammin niin ehtisi päällimmäisten kuulumisten lisäksi vaihtaa ajatuksia syvemminkin. Kiitos naiset, olette ihania!

Haluan kiittää myös matkaani taloudellisesti tukeneita tahoja, kuten Malmin seurakuntaa. Harjoittelujaksoa tuetaan toki koulun stipendillä (joka kattoi n.90% lentolippujen hinnasta) ja harjoittelua organisoivan tahon eli SLS kautta. Rokotukset ja lääkkeet kuten malarian estolääkitys jäävät kuitenkin opiskelijan omalle vastuulle ja niihin hupeni yllättävän paljon rahaa. Toinen yllätys oli 3 kk hygienia- ja kosmetiikkavarastojen kustannukset. Siis kuinka kauheasti naisilta kuluu rahaa kosmetiikkaan ja hygieniatuotteisiin vuodessa?! Kauhea sentään! Ja toi rinkka - mahtuuko sinne mitään muuta kuin ne mun varastot :)!? Rinkka on ainut oikea vaihtoehto matkalaukuksi siitä syystä, että siirrymme paikasta toiseen ja matkaamme esim. minibussilla 800 km Windhoekista Rundulle. Ei siinä mitään matka-arkkuja raahata mukana.

Tänään vietämme tyttöjen päivän ihan kahdestaan Nasun kanssa, joka on esittänyt kysymyksen “Miks sun pitää mennä Afrikkaan asti harjoitteluu, miks´et sä voi mennä vaikka Ruotsiin? ainakin 10 kertaa. Vastaan siihen, ettei hän pääsisi mukaan sinnekään, koska käy koulua Viikissä. Tiedän ja tunnen, että hän kestää eron minusta ja on hyvässä huolenpidossa täällä. Elämäni mies astuu puikkoihin ja on todellinen arjen sankari. Koen että ikävää pitää oppia sietämään, sillä ikävä on osa elämää. Aina on ikävä jotain tai jonnekin. Ainakin osalla meistä. On tärkeä oppi huomata, ettei ikävään kuole vaan sitä kestää ja se tekee vahvemmaksi.

Kaikki kyselevät että no jännittääkö? Lentomatkat eivät jännitä, ötökät inhottaa mutta ei niitä etukäteen pidä pelätä eikä erilainen ympäristö osaa vielä jännittää. Ehkä se alkaa vasta Windhoekin lentokentällä…

Kiitos rakkaat kun päästätte minut Afrikkaan - olisi mahdotonta lähteä ilman oman perheen tukea. Olette ajatuksissani joka päivä. Nyt pakkaamaan!

Etanapostitietoja

2010-02-15T06:16:00.001+02:00

Jos joku kuitenkin, kaikessa ihanuudessaan päättää ilahduttaa meitä perinteisimmin keinoin, postiosoitteemme on seuraava: Charlotte/Johanna c/o ELCIN Nkurenkuru High school P.O. Box 6025 Nkurenkuru Via Rundu Namibia, Africa

Kiitos voimaannuttavista saateista/toivotuksista, teidän ansiostanne saamme matkata rohkein mielin rinkkatäysrakkaudesta.

Namibiasta kuullaaan!

p.s sisko,antamasi kuvakollaasi on koko maailman ihanin, älä ikinä enä muuta kauas

Räikeän pinkkejä odotuksia

2010-02-13T08:37:00.001+02:00

Lauantaiaamu on hautautunut lumeen tuntiviisarin lähestyessä seitsemää. Olen tahtomattani ennakoinut ja siirtynyt Nkurenkurun rytmiin (herään kukonlaulun aikaan ja no, nukkumaanmenoa on vielä työstettävä)

Tämä on viimeinen kerta kun kirjoitan ennen kuin lähden. (on taito saada tuokin kuulostamaan tahmean dramaattiselta.) Jonna loi paineita älykkäällä ihmis-/ukonoikeusjulistuksellaan, joka pysäytti, ainakin minut. Ehkä hän voisi kirjoittaa aiheesta ajatuksia herättelevän kokonaisen kirjan Afrikan pitkien iltojen iloksi, jos tarpeeksi sinnikkäästi häntä moiseen rohkaisen.

Niistä kolmesta konkreettisesta odotuksesta. (Tulin äkisti tietoiseksi siitä, että voisin jossakin vaiheessa elämääni, kun olen loppuun palanut altruistiseen toimenkuvaani, kirjoittaa romaani/levy/elokuva arvosteluja, mutta en omaelämäkertaa, eikä eniten siksi, että elämäni olisi tapahtuma köyhä, koska oikeastaan se on ihan mielenkiintoinen kokonaisuus odottamattomia mielenliikkeitä, vaan siksi, että: kirjoittaminen omasta elämästä on henkilökohtaisuutensa kukkuraksi kovin työlästä.) Toivon mukaan rakas ystäväni, tuleva äidinkielen opettaja, kirjakielemme säilymisen toivo, ei tällä kertaa jaksa huomauttaa siitä; että suuri määrä alisteisia sivulauseita tekee virkkeestä pitkän ja vaikealukuisen.

Odotan hiekan tunkeutumista sandaaleihin, vapaina vaeltelevia lehmiä tienposkessa ja täpötäyttä kirkkoa. Hiekkaa ihan vain siksi, että Suomessa sitä on lähinnä lumisten teiden peittona maaseudulla taikka kerrostalojen sisäpihoilla. (ja sekin on vähän turhan karheaa haluttavaksi kenkään) Lehmiä odotan siksi, että ne saavat laiduntaa vapaina, ja moista ei näe Suomen maaseudun tienposkissa. (kerrostalojen pihamaista puhumattakaan) Täpötäyttä kirkkoa odotan puolestani siksi, että sitäkin on täällä tarjolla: only on special occasions, like Christmas− luonteisesti. Odotan iloitsevaa, ylistävää, elävää uskoa! Messua, jossa kaikenikäiset kyläläiset ovat mukana meiningeissä, eikä yksin täydy istua kenenkään kovassa penkkirivistössä.
Kirkonalan tulevana ammattilaisena on toivottavaa, että ammennan jotakin luterilaisen uskon vaihtoehtoisesta harjoittamisesta. Tätäkin innokkaammin odotan kuitenkin ammentavani jotakin heistä, jotka moneksi tunniksi täyttävät tuon kirkon, ja heidän elämänasenteestaan. Ja itsekkäästi tietysti toivon, että he voisivat antaa elämääni palasen toisenlaista rakennusainetta, sellaista ainesta, jota kaupoissa kiertelyistäni huolimatta, en ole onnistunut löytämään. Olisiko sitä tullut käyttää jo perustaa valaessa vai riittäkö, että materiaalin liittää 22−vuotta vanhaan/nuoreen torppaan, sitä en tiedä.

Ennen kaikkea matka Namibiaan, on siis matka omaan sisimpään. Tietysti toivon kovasti, että minusta aiheutuu iloa jollekulle ja apua toiselle, mutta tuon maailmaasyleilevän tarmokkuuden toteuttaminen käytännössä, jää teidän luettavaksenne.

P.s Osaan sanoa kuangalin kieleksi kiitos, MBANDU ja näkemiin MBAA (mutta en osaa hyvää orastavaa ystävänpäivää toivottaa) 

Challo

Jää Hyvästi

2010-02-10T17:38:00.002+02:00

Vajaa viikko aikaa lähtöön! Tämä saattaa olla viimeinen teksti mitä ehdin kirjoittaa ennen lähtöäni Afrikan lämpöön (+35) sillä kiirettä riittää näille viimeisille päiville.

Flunssa iski viime viikolla ja alkoi lähtökin puristaa sydäntä. Oli liian monta asiaa ja liian vähän päiviä niiden hoitamiseen. Maanantai-iltana sain Viikin Missiokerhon uskollisilta Lähetyksen ystäviltä siunauksen matkalle. Sen jälkeen olen ollut hyvin levollisella mielellä. Kyllä tässä saa luottaa suurempaan matkanjohtajaan kuin itseensä.

Anyway, ajattelin kirjoittaa ajatuksia ihmisoikeuksista ja lempiaiheestani: mikä länsimaista nyky-yhteiskuntaa oikein vaivaa? Asiaohjelmissa on käyty keskustelua mm. siitä, miten mielenterveysongelmat ovat tällä hetkellä varhaiseläkkeelle siirtymisen, armeijan - ja opintojen keskeyttämisen tavallisin tilastoitu syy. Suomalaiset ikääntyvät ja eläke-ikää halutaan nostaa mutta yhä lisääntyvässä määrin jopa 2-3-kymppisiä ihmisiä jää työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveydellisistä syistä. He ovat nuoria aikuisia, jotka eivät ehkä koskaan kyenneet lähtemään työelämään. Tämä on minusta huolestuttava ilmiö. Nykymeininki on niin kovaa, että "heikommat" eivät pysy mukana kyydissä. Paineet menestymiseen ja erilaisten ulkoisten asioiden saavuttamiseen on niin valtava, että moni ei jaksa edes aloittaa "my so called lifen" rakentamista. Kapitalismi ei voi koskaan vastata ihmisen syvimpiin tarpeisiin. Ihminen ei voi olla vain kuluttava työrobotti.

Minä olen sitä mieltä, että olemme kadottaneet jotain oleellisen tärkeää; emme ymmärrä uskonnon vaikutusta ja merkitystä oman kulttuurimme ja identiteettimme muokkaajana. Ihmisoikeudet ovat meille itsestäänselvyyksiä samalla tavalla kuin puhdas vesi ja ruisleipä. Hyvinvointiyhteiskunnan periaatteet kuitenkin lepäävät juutalais-kristillinen arvopohjan päällä. Uskonto on muokannut länsimaalaista tapaa ajatella, säätää lakeja, tehdä työtä ja ymmärtää oikeaa ja väärää. Jos muistaisimme sen, ehkä hyvinvointiyhteiskuntamme ei olisi rapistumassa sitä vauhtia mitä se nyt tekee.

Suomalainen lapsi ja nuori kohtaa uskonnollisia ilmiöitä ja asioita omassa elämänpiirissään huolimatta siitä, onko tämän koti uskonnollinen vai ei. Asianmukainen ja laadukas uskontokasvatus vahvistaa lapsen identiteettiä ja oman kulttuurin tuntemusta. Nämä taidot (itsetuntemus, kulttuurien ja uskontojen tuntemus sekä erilaisten kulttuurien lukutaito) tulevat olemaan tulevaisuuden tekijöiden avainosaamista monikulttuuristuvassa maailmassa. Uskontokasvatus on lisäksi paras tapa ehkäistä uskonnollisia konflikteja ja ääriliikkeiden syntymistä. 9/11 iskun tekijät olivat pitkään länsimaissa asuneita ja hyvän koulutuksen saaneita ihmisiä. Tämä on seikka, josta tulee mieleen se, miten tärkeää länsimaiden olisi ymmärtää pitää esille omia juuriaan edes kulttuurikristillisellä tasolla.

Ihmisoikeuskysymykset ovat herätelleet minua tarkastelemaan kulttuureja ja uskontoja uudesta näkökulmasta. Ihmiset, joille uskonto on joko punainen vaate tai muuten vain tarpeeton ja vanhanaikainen instituutio, muistavat aina luetella ristiretket ja uskonsodat varottavina esimerkkeinä uskontojen tarpeettomuudesta. Moni ei tiedä paljoa siitä pioneerimäisestä ihmisoikeustyöstä jota kristityt lähetystyöntekijät ja luostarilaitokset ovat aikoinaan tehneet - jo kauan ennen YK:n ihmisoikeusjulistusta.

Skandinaviassa on vallalla lyhytkatseinen ajattelu, jonka mukaan meillä on niin hieno ja korkealle jalostunut kulttuuri (on tasa-arvo, yliopistot ja Nokia), ettemme tarvitse uskontoa tai sen opetusta mihinkään. Uskontoa pidetään helposti naivina keinona tarkastella maailmaa ja sen ilmiöitä. Kuitenkin jos kysymme ateistilta, olisiko tämä valmis luopumaan vaikkapa ihmisoikeuksista, sananvapaudesta tai Unifec Lasten oikeuksista, pitäisi tämä kysyjää hulluna. Nehän ovat sivistyneen maailman kulmakiviä! Moni ei tiedä sitäkään, että YK:n ihmisoikeusjulistusta oli tiettävästi laatimassa 10 eläköitynyttä kirkonmiestä ja palautetta antoi myös Mahatma Gandhi, joka halusi lisätä julistukseen ihmisten velvollisuudet luomakuntaa ja toisia ihmisiä kohtaan. Uskonnottoman on hyvä tiedostaa, että hänen 2000-luvun "kymmenen käskyään" (ihmisoikeudet ja lasten oikeudet) on tehty uskonnollisen ja erityisesti kristillisen moraalikäsityksen pohjalta. Mietin usein minkälainen olisi ollut 10 imaamin laatima Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuonna 1948? (Tämä ei tarkoita että olisin Islamin vastainen. Usein tuntuu että uskonnollinen keskustelu muslimin kanssa sujuu paljon helpommin kuin periluterilaisen :)

Uskonto ja kulttuuri ovat niin sidoksissa toisiinsa, että suurimmassa osassa maailmaa, niitä on mahdoton erottaa toisistaan. Afrikassa usko on elävää ja villiä. Siihen sekoittuu länsimaista tullutta kristillistä perintöä, voodoo-uskontoa ja luonnonuskontojen elementtejä. Meno Nkurenkurun luterilaisessa kirkossa eroaa todennäköisesti merkittävästi oman seurakuntani jumalanpalveluksista. Huikeaa mennä ihmettelemään Namibialaisten elämää ja arkea. Miten ihmisarvoinen elämä toteutuu niissä köyhissä oloissa, joita tulen näkemään esim. Windhoekin slummeissa tai maaseudun alkeellisissa oloissa Nkurenkurussa? Miten ihmiset voivat kun heillä ei ole paljon muuta kuin usko? Joku maailmaa kiertänyt on kertonut, että paremmin voivat kuin yltäkylläisyydessä elävät länsimaalaiset. Se jää nähtäväksi.

Alla pieni makupala tulevista maisemista:http://www.kavango.info/01DORFMI.JPG

Rakkain terveisin; Jonna

Pelkotiloja

2010-02-07T12:50:00.001+02:00

Työ, työyhteisöt ja johtaminen opintokokonaisuuden alkajaisiksi meiltä kyseltiin tulevaan koitokseen liittyviä pelkoja ja toiveita. Mikä on pahinta mitä meille voi tapahtua, mikä parasta? Vähän kuin Chike uteli Adalta paikallisen puiseen kaiteeseen nojaillen (tämä siis on lupaamani jatkopohdiskelu Jos rakastat- elokuvamietintöihin) kuutta asiaa. (kolmea ihastusta, kolmea vihastusta)
Aloitan top 3-listani vihastuksilla, vähäpätöisestä vähemmän vähäpätöiseen. 1: Olen uupunut parkkaamaan (niin kuin toissapäivänä ystävälleni hajamielisyyksissäni tokaisin, lue: pakkaamaan tai purkamaan, en kyennyt muistamaan kumpaa oli luvassa) Olen asunut nyt kolme vuotta enemmän tai vähemmän kassissa, autossa ja Ikea- kassissa. Osan aikaa tästä viehättävästä opiskeluajasta, olen ollut kirjoilla kahdessa eri paikkaa Munkkivuorta, osan Aurajoen toisen pualen eri kohdin Hämeenkadun vartta, osan Ruskolla. (lue: Vahdolla) Aina ollut tulossa tai lähdössä, meikit, ketjut ja vyöt takakontissa. Ja aina jotakin puuttuu, jotakin on mukana liioitellusti, jatkuvasti on vieraalla maalla lainatussa nutussa, eräällä lailla ulkopuolisena omasta arjestaan.
Ja nyt kun ihan oikeasti olen matkalla vieraalle maalle ilman jättiläismäistä punaista matkalaukkuani (pienen pientä Toyotaa) pähkäilen taas tuon kiperän kysymyksen parissa: Mitä ottaa mukaan kahdeksan reseptilääkkeen lisäksi? Kun päivisin on kuuma ja iltaisin kylmä. Kirkossa pitää olla juhlavaatteet(länsimaalaiset juhlahamoset eivät sovellu moiseen). Kun pitäisi pukeutua mekkoon joka yltää ylitse polvien ja peittää olkapäät, eikä malli saa olla liian tiukka. Toisaalta kuosin pitäisi hengittää, mutta kestää jatkuva käsipesu. Vaatteiden pitäisi olla siis kestävää sorttia, mutta edullisia jottei haittaa jos ja kun ne venahtavat, tahriintuvat, eivätkä mahdu paluumatkaksi rinkkaan. Olen riisunut liian monta kertaa talvikerrokseni Turun herran vaatepuodeissa ja tuijottanut peilikuvaani epätoivon vallassa. Erinäiset hameet, jotka ovat käyneet päälläni, ovat kalleutensa lisäksi, aivan liian tyköistuvia, eivät yllä polviin, omaavat liian syvään uurrettuja kaula-aukkoja, ovat keinokuitua ja vaikka mitä muuta ei-Afrikkaan-ollenkaan-sopivaa. Olen siis vuodattanut viimeisenkin hikipisaran noiden verhojen takana reilua viikkoa ennen lähtöä, tuloksetta. Olen aikeissa luovuttaa.
Toinen pelkoni aihe, ei liity torakoihin, joiden kuulimme hiljaittain asuttaneen Tohtorilan. (tulevan kotimme) Koska kuitenkin tiedän rakkaan, tulevan ja nykyisen asuinkumppanini (olen majaillut viikkoisin Helsingissä Jonnan ja hänen ihanan perheensä luona) pelkäävän mm. noita tuntosarvisia otuksia, haluan lainata Scandinavian Music Groupin sanoituksia (jotka pauhasivat autostereoissani tänäisen aamun työmatkalla)”Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä, ei ole sellaista pimeää jota minun hento käteni ei torjuisi.” Niin. Olen taitava kadottamaan punaista lankaa ja vielä taitavampi kertomaan siten, että tuskin itsekään ymmärrän. (Jonna, ihanaa, että olet päivittänyt blogiimme hieman tähdellisempääkin informaatiota!)
Pelko numero 2, jonka jotenkin voisi yhdistää Namibiaan, liittyneen jaksamiseen. Miksi äiti niin kovin itsepintaisesti vastusteli kuopuksensa antautumista kutsumukselleen, kouluttautumista sosiaalialan ammattilaiseksi. Ei kai äidin pelko tyttärensä herkkyydestä maailmanpahuutta kohtaan osoittaudu oikeaksi? Toivon etten yritä adoptoida jokaista slummin lasta. Toivon, ettei iltarukoukseni ala käymään uuvuttavan pitkäksi. Toivon etten kuluisi, väsyisi ja kovettuisi. Toivon, että säilyttäisin naiiviuteni ja uskoni.
Huolenaihe numero kolme, vakavin ja piinaavin liittyy menetyksenpelkoon, mutta koska se ei varsinaisesti liity taas Afrikkaan, jätän tuntoni aiheen saralta käsittelemättä. Ja mietin lyhyesti toivoa tai sen puutetta. Mihin kukin toivonsa kiinnittää? Mitä osaa kehosta asuttaa tuo kipinä? Miten Nkurenkurun savimajoissa maistellaan elämää? Mitä Windhoekin slummien lapset toivovat huomenelta?
Tällä hetkellä työn ja opintojen puolesta joudun/saan miettiä: Mihin turvapaikanhakija kiinnittää toivonsa? Mikä saa hänet avaamaan silmänsä epätietoiseen aamuun? Mikä hymyilemään minulle luukun takaa? Mikä motivoi opiskelemaan kielen, jolle ei ehkä koskaan ole käyttöä? Samaan aikaan kun minä pähkäilen lentokoneen painorajoitusten ja vaatekoodien kanssa, joku saapuu tänne, pakoon menneisyyttä, kaikkea sitä mikä vielä hetki sitten oli kaikki mitä on, haaveissaan loppu elämä täällä, selässään yksi reppu loppuelämälle täällä, mieli avoin kuin Namibian aavikko. Ilman ketään, ilman mitään, suureen odotushuoneeseen hän saapuu, välitilaan, jossa tavallaan ei olla edes olemassa. Ja jossa vain yksi asia on varma; mikään ei ole varmaa. Miten siltä pohjalta voi rakentaa, rakentamatta hiekalle, vaikka myönteisen päätöksen osakseen saisikin? Luulen, että pakolaisuus ja koko turvapaikanhakuprosessi on sellaista myrkkyä, että sitä kerran juotuaan, kaikki muu maistuu palaselta taivasta.
Mittasuhteet. Haluan olla oikeutettu tuntemaan turhautumista, koska en tiedä mitä ottaisin mukaani kuitenkaan kadottamatta suhteellisuudentajuani. Lätisin niin pitkään, että taidan jättää nuo vaaleanpunaiset kolme unelmaa ensi kertaan.

Sallotte (ihan vain sisko sun piristykseksi)

Tarkentunut ohjelma

2010-01-30T08:58:00.002+02:00

Olemme saaneet harjoittelujaksomme ohjelman ja tarkempaa tietoa jakson työtehtävistä. Tämä kiinnostaa ehkä niitä lukijoita, jotka haluavat kuulla enemmän faktoja korkealentoisten pohdintojen sijaan :)

Saapuminen Windhoekiin keskiviikkona 17.2. klo 14, majoitus ELCIN Guesthousessa 2 yötä. Bussi Rundulle perjantaina 19.2. perillä Rundulla lauantaina 20.2. aamuyöstä. Nkurenkurussa 20.2 - 11.4. harjoittelu tapahtuu juuri toimintansa aloittaneessa englanninkielisessä päiväkodissa missä tällä hetkellä 50 lasta ja kaksi ohjaajaa. Välissä 2 viikon kulttuuriin tutustumisjakso Swakopmundissa. Harjoittelu jatkuu Windhoekissa 26.4 - 16.5. missä saamme todennäköisesti tutustua Diakonia in the City -projektiin ja slummialueella toimivaan päiväkotiin. Muutoksia saattaa toki tulla ollaanhan Afrikassa :)

3 kk jakso jakautuu siis toisin kuin aluksi luulimme niin, että olemme suurimman osan ajasta Nkurenkurussa. Siksi pieni esittely lienee paikallaan. Nkurenkuru on pieni kaupunki (kaupunki vuodesta 2007) Pohjois-Namibiassa aivan Angolan rajalla Kavango -alueella, 145 kilometriä Rundun kaupungista länteen. Nkurenkurussa on n. 6000 asukasta. Vaikka kyseessä on "kaupunki" on elämänmeno kuulemamme mukaan hyvin autenttista Afrikkaa eli rauhallista ja leppoisaa. Tylsistyminen voi vaania oven takana. Sitä torjumaan on hyvä ottaa matkaan jumppamatto, kirjoja ja leffoja. Netti toimii mutta ei välttämättä joka päivä. Suurimmat ruokaostokset tehdään kerran 2 vkossa Rundulla (2 h ajomatkan päässä) mutta Nkurenkurusta löytyy mm. pankkiautomaatti, kauppa ja posti. Ja sitten on kirkko(ja). Olemme Namibiassa ennenkaikkea SLS:n esikoulutuskurssin alueharjoittelussa ja lähetystyöntekijöiden ohjauksen alla. Me siis olemme aktiivisesti mukana paikallisen seurakunnan elämässä. Sunnuntaiset jumalanpalvelukset ovat pitkiä ja riehakkaita suomalaisesta näkökulmasta katsottuna. Jumalanpalvelukset kokoavat väkeä kirkkoihin ja ilmassa on juhlan tuntua kun kaikki pukeutuvat parhaimpiinsa. Jännittävää nähdä erilaista luterilaisuutta :)

Olen tehnyt monenlaisia harjoitteluja opintojeni aikana mutta päiväkodissa en ole vielä ollut. Ehkä siksi, että oma lapseni oli juuri päiväkoti-ikäinen eikä se maailma vetänyt erityisesti puoleensa. Toisin sanoen siinä ei tuntunut olevan riittävästi mitään uutta ja ihmeellistä. On selvää, että afrikkalainen päiväkoti on jotain aivan muuta kuin suomalainen, joten hämmästeltävää tulee riittämään. Slummialueella lapset kaipaavat erityisesti aikuisen syliä, joten sylijono oli Sannan mukaan hyvä tapa jakaa lämpöä jokaiselle lapselle. Kyse on siis hyvin pelkistetystä huolen ja hoivan jakamisesta. Kokemus tulee olemaan puhutteleva ja saa ehkä kysymään, jääkö meiltä Suomessa jokin oleellinen huomaamatta? Suomessa päiväkoti-ikäisen lapsen vanhemman kanssa käydään kehityskeskusteluja lapsen taidoista ja laaditaan tavoitteita seuraavalle 6 kk:n jaksolle. Se tuntuu aika kummalliselta. Lapsen pitäisi saada olla lapsi mutta onko niin, että länsimainen tehokkuusajattelu on ryöminyt joka paikkaan myös lasten kasvatukseen? Ehkä lapsemme eivät pärjää luomassamme maailmassa ilman, että heitä aletaan preppaamaan siihen jo päiväkodissa. Varmasti tulen saamaan aivan uudenlaista näkökulmaa tähänkin asiaan tulevalla harjoittelujaksolla.

Nousevaa matkakuumeetta

2010-01-29T07:26:00.005+02:00

Takana on taas yksi hektinen viikko. Kukaan ei muistanut kertoa kuinka paljon informaatiokatkoksia, väärinymmärryksiä ja turhautumista voi viimeisiin viikkoihin ennen lähtöä sisältyä. Juuri sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät seikat ovat ajoittanut nostaneet stressiä. Ehkä kaikki tämä on tarpeen jotta sitten uudessa ja vieraassa ympäristössä osaisi rauhoittua ja ihmetellä elämänmenoa. Vai onko niin, että tunneihminen ottaa asiat raskaammin kuin joku toinen enemmän järjen ääntä kuunteleva? Kun osaisikin ottaa vain faktat faktoina ja ajatella, että se muu ei ole niin tärkeää. "Mutta kun se on tärkeää!"...huudahtaisi maailman ihanin enneagrammituntija. Tunne on tärkeää, etenkin Nelosille. Tunne on totta. Joskaan ei kuitenkaan koko totuus (ihana S -terveisiä!).

Ei siis ehdi stressata käärmeitä eikä sitä löytyykö kaapista tarpeeksi monta polvenpeittävää hametta (toivottavaa on että polvet peittyvät ainakin töissä ja etenkin kirkossa). Ajatukset askartelevat "korkeammalla tasolla" ja tunne näpistää paljon energiaa. Varsinkin kun tunne on... jotain muuta kuin hyvä. 1800-luvulla liian tunteikasta naista pidettiin hoitoa vaativana hysteerikkönä. Siis tarvitsiko nainen hoitoa liialliseen tunteellisuuteen vai sen seurauksiin :D ?

Huomenna minusta tulee sylikummi suloiselle tytölle. Hän on kuin pikkuinen tummahiuksinen keiju. Jo nyt näkee että tytöllä on luonnetta. Tulee kai äitiinaä :) Hän on ensimmäinen kummilapseni. Toivottavasti osaan tukea lapsen elämää oikealla tavalla, olla tarpeeksi etäällä mutta saatavilla ja antaa edes jotain pientä evästä tähän elämään.

Jonna

Jos rakastat

2010-01-24T11:09:00.004+02:00

Perjantai-iltana muuttolaatikoiden keskeltä koulupaperien välistä ja alta pääsin kuin pääsinkin puikkelehtimaan Kauppiaskadulle. Valkokankaalla suomalaisessa musiikkielokuvassa puitiin isoja asioita koskettavalla tavalla. (alan epäillä, että kyynelkanavani ovat keskimääräistä avarammat)

Ministerin tyttären ja maahanmuuttajapojan rosoinen rakkaustarina oli siivitetty kotimaisilla hiteillä eri vuosikymmeniltä. Kappaleita, joita en ollut vuosiin kuullut, mutta, jotka ovat soineet aivoluussani aina siitä saakka, kun levyt pyörivät mikkisoittimessani, tavattoman useasti, tavattoman monena päivänä. Joka tapauksessa, ne nostattivat kyynelvarteni karvat ojoon ja aiheuttivat sisälläni tasaisesti tyrskyäviä tunnekuohuja. Vähän kuin olisi haistanut Liisa- mamman silkkihuivia ja tipahtanut lapsuuden lattialuukusta hänen lautalattialleen.
Tarkoitukseni ei ollut muuttaa Namibia-matkapäiväkirjaamme elokuva-arvosteluksi, eikä varsinkaan, ”miltä minusta tuntui katsoessani elokuvaa”, tutustu sisimpääsi -terapiaksi. Jätän Elli Vallinojan ja Chike Ohanwen roolisuoritusten ylistämisen asiasta valveutuneille. Tarkoitukseni oli lyhyesti (ei sivuraiteiden sivuraiteille eksyen) kertoa siitä mikä puhutteli ja miksi kaikessa ei Namibiaisuudessaan (toista pääosaa esittävä poika oli Nigeriasta). Olen aidosti iloinen elokuvan monikulttuurisesta lähtökohdasta, jolla ei kuitenkaan tarpeettomasti mässäilty ja näin kasvatettu katsojaa kaiken kestävään yksilöttömään suvaitsevaisuuteen. Sama tarina olisi yhtä hyvin voinut tapahtua kahdelle suomalaiselle, tai kahdelle Suomessa asustavalle afrikkalaiselle. Tästä huolimatta, lauantaiaamuna töissä, olin hetken verran täynnä toivoa. Nauroin hersyvästi nigerialaispojan vallattomia seikkailuja, ja kelailin; ehkä sittenkin jonakin onnellisena päivänä asiat järjestyvät, hänellekin.

Oikeus lapsuuteen ja tasa-arvoiseen kohteluun toteutuvat rakkauden toteutuessa. Elokuvankin nostattama suuri, ikiajankohtainen ja klassinen kysymys: Voiko Rakkaus antaa kaiken anteeksi? Vallinojan esittämä Adna sanoo tyhjentävästi elokuvan loppupuolella: ”Vaikeinta anteeksiantamisessa on se, että se pitää tehdä joka päivä uudelleen.” Joka ikinen päivä äiti antaa anteeksi tyttärelleen tämän valheet, vaimo miehensä tukan tkistukset, ystävä ystävälleen tämän tyhjät lupaukset. Mutta voiko toisen puolesta antaa anteeksi? Miten ystäväni voi antaa anteeksi kihlatulleen yhä uudelleen, kun minä en ole unohtanut sitä ensimmäistä valhettaakaan, vaikka eihän se edes koskettanut minua? Ja sitten tietysti, jos uskaltaa, voi laajentaa ajatusta aina Etelä-Afrikan apartheidiin tai Natsi- Saksaan. Kuka siellä antaisi anteeksi ja kenen kaikkien puolesta?

15-kesäisenä vaihto-oppilasvuoteni aikana Pohjois-Englannissa ystävystyin Dresdenistä kotoisin olevan tytön kanssa. Olimme naapureita, yhdessä ulkopuolisia, melkein yhteenkasvaneita. Jossakin vaiheessa tulin kiinnittäneeksi huomiota hänen kiusaantumisestaan erästä kysymystä kohtaan: ”Whre’re you from?” Yleensä hän ei sanonut mitään tai sanoi, ettei asia kuulunut kysyjälle. Ihmettelin tuon muuten niin herttaisen ja kohteliaan ystäväni reaktiota, ajattelematta yhtään mistä olisi voinut olla kyse. Ja niin kuin ystävillä on tapana, otin asian puheeksi. Seuraavalla kerralla kun pojat bussipysäkillä kysyivät, ystäväni vastasi: I’m from Gremany. Pojat alkoivat käydä lävitse Lontoon pommitusten uhrien lukumääriä: 13 339 henkeä.

Ei anteeksiantamisen täydy olla heikkoutta, vaan vahvuutta. Sen keskustelun jälkeen siltä pysäkiltä bussiin nousi kaksi suomalaista tyttöä.

Olen kuullut puhuttavan, että osassa Namibiaa valkoisiin suhtaudutaan varauksella. Kylässä, jossa vietämme suuremman osan harjoitteluamme (Nkurenkurussa) on alle kymmenen valkoista. Olen myös kuullut puhuttavan, että tuossa samassa kylässä on Martteja enemmän kuin minun kotikylässäni ja videomateriaalin perusteella, ainakin yksi Jukka. On todellinen lottovoitto syntyä Suomeen.

P. S Ensi numerossa jatkoa elokuvamusikaalin herättämiin isoihin ja miksei vähän pienempiinkin ajatuksiin..

Challo

Minun Afrikkani ja muita ajatuksia

2010-01-20T21:49:00.000+02:00

Joku viisas on joskus sanonut, ettei Jumalaa pitäisi yrittää kuvata sanoin. Joskus nuorempana ja kiihkeämpänä osasin kertoa Jumalasta paljonkin. Nykyään en enää ihan yhtä paljon. Uskon että suunta on oikea.

Saimme mojovan Namibia-annoksen viime syksynä samoissa maisemissa harjoittelussa olleelta Sannalta. Kiitos Sanna viimeisestä :) Namibia fiilistelyn jälkeen olo oli kuitenkin varsin tyhjentynyt. Syy ei ollut esittelijässä vaan vastaanottajassa. Kokemukset, joita jaamme ovat aina henkilökohtaisia ja muokkaantuvat tosiksi oman minämme kautta. Nyt kun infoa on tullut yllinkyllin ja monelta eri suunnalta pysyvät Namibia-kirjat lähtöön saakka kiinni. Haluan tyhjentää muistini kaikesta näkemästäni ja kuulemastani ja vastaanottaa Namibian impenä.

Muistelen mitä Afrikka on aikaisemmin tuonut mieleeni - ennen Suomen Lähetysseuran kurssia ja harjoittelukokemusten ahmimista. Afrikka on kaukainen, mystinen, kuuma, köyhä, riutunut, pelottava, villi, värikäs...lisäksi mieleen tulee musiikki ja tanssi. Gospel ja orjat. Tummien sisäinen palo ja hetkessä elämisenkyky vai onko se selviytymiskeino? Afrikka veti minua puoleensa nuorempana mutta ei enää moneen vuoteen kunnes kurssilla piti pohtia mille mantereelle haluaisi mahdollisesti lähteä alueharjoitteluun.

Sosiaalialan työt paljastivat maahanmuuton ja monikulttuurisen maailman rujomman puolen. Rasismin sävyjä onkin paljon enemmän kuin musta ja valkoinen. Liike ei ole aina yksipuolinen. Vieraus ei aina ole syrjäytymisen syy.

Edellisellä opintojaksolla pohdittiin erilaisten kulttuureiden ja uskontojen merkitystä yksilöiden elämässä. Professori, poliittinen teoreetikko Bhikhu Parekh (mielenkiintoista luettavaa esim.http://arted.uiah.fi/synnyt/3_2005/parekh.pdf) on sanonut: "Ihmisten kunnioittaminen ei välttämättä sisällä sitä, että on kunnioitettava näiden kultturia jos kulttuuri ei kunnioita ihmistä." Vapauttava mutta samaan aikaan melko raju julistus. Juutalais-kristilliselle arvopohjalle rakentuneet (tämän päivän "kymmenen käskyä") ihmisoikeusjulistus ja Unifecin Lasten oikeudet eivät toteudu tasapuolisesti kaikkialla maailmassa.

Ihmiset saattavat silti sanoa olevansa tyytyväisiä elämäänsä. Ja toisinpäin; länsimaissa, joissa laki ainakin virallisesti valvoo ja tukee em. oikeuksien toteutumista ihmiset ovat masentuneita, elämänhalunsa kadottaneita, ylikuormittuneita ja väsyneitä. Minäkin joskus. Väitän, luulen ja uskon tämän johtuvan siitä, että länsimaat ottivat uskonnosta kermat päältä ja heittivät loput pois - tarpeettomana, naivina ja tieteen hallitsemassa maailmassa turhana. Mutta ihmiset eivät ole koskaan eläneet ilman jonkinlaista jumalaa. Eivätkä länsimaat elä ilman sitä nytkään. Raha, maine, menestys, ego, oma etu, minun hyvä, rakkaus, tunne, kehonkuva, julkisuus, onnellisuus, seksuaalisuus, - ovat tämän päivän jumalia. Näiden ympärille on rakentunut uusvanhoja uskontoja joista jokaiselle löytyy sopiva vaihtoehto. On kevyempää versiota ja corempaa kamaa - oman maun mukaan. Nämä jumalat ovat vain melkoisen ikäviä siinä, että he eivät ole kovin rakkaudellisia eivätkä edes kamalan reiluja tai oikeudenmukaisia jumalia. Olen kuitenkin kuullut, että se hylätty ja unohdettu Jumala on pitkäpinnainen ja odottaa itsekästä ihmistä jos tämä vaikka haluaisi saada sisäistä tyyneyttä ja rauhaa vähän pitemmäksi aikaa kuin onnellisuusvalmentajan kurssin ajaksi.

Mun piti kirjoittaa ihan jostain muusta mutta nyt tuli tälläinen teksti. Seuraavalla kerralla taas jotain muuta. Hyvää yötä, Jonna

Kuukautta ennen

2010-01-15T12:47:00.000+02:00

On pakko tuoda blogiin vielä muutama talvikuva, joita voimme haikeina katsella Afrikasta käsin. Tammikuussa mörököllikansa on saanut nauttia ihanasta talvesta; vain -5 tai -10 astetta pakkasta (Helsingissä). Niillä asteilla sietää jo ulkoilla ja ihastella upeita nietoksia.

Tänään hain apteekista "lavantauti-rokotteen". Rokote heittomerkeissä koska kyse on suun kautta nautittavasta 3 kapselin annoksesta. Yök. Mitäköhän siitäkin seuraa? "Tyhjään vatsaan" - ohje sanoo.

Monenmoista asiaa on ollut mielessä. Erityisesti menneellä viikolla olemme hoitaneet sosiaalisia suhteita. Naiset ovat taipuvaisia kuormittumaan niistä erityisesti. Opinnot lisäävät omat paineensa. TTJ (työ, työyhteisö ja johtaminen) on vaativa ja työläs opintokokonaisuus. Seuraavat viikot kuluvatkin tiiviisti koulutöiden parissa.

Aamun varhaisia ajatuksia

2010-01-15T06:37:00.002+02:00

Kello 5:30 perjantai aamuna. Olen ollut valveilla ikuisuudelta tuntuvan ajan, pyörinyt levottomana puolelta toiselle, keittänyt Suojelusenkeli teetä, tehnyt kouluaskareita, vastannut sähköposteihin ja päivittänyt profiiliani. Tuntuu mahdottomalta ajatukselta saada unta. Voisiko tämä olla Namibia−lähtöistä−matkakuumetta? Tai ehkä käyn ylikierroksilla kaikista minua tunnollisesti, huomennakin, odottavista töistä. Mietin muuttoa, muuttoa! Niin tosiaan sekin pitäisi hoitaa ennen lähtöä, enkä tiedä, mistä aloittaisin, eikä ole muuttolaatikoitakaan.

Mutta minä saan aina nukutuksi. Enkä minä jännitä asioita ennen kuin ne koittavat. Ehkä tämä sittenkin johtuu niistä kaikista rokotteista, joita olkavarteni ovat säännöllisen epäsäännöllisesti kiltisti vastaanottaneet. Kahdeksan rokotusta ja vieläkin puuttuu yksi. Niin, ehkä kehoni on mennyt lopullisesti sekaisin. Se on sairastanut kaikki mahdolliset (ja mahdottomaltakin tuntuvat) sairaudet, ehkä vähemmän vakavasti, mutta kuitenkin, ja nyt sitä ymmärrettävästi väsyttää. Mutta miksi se ei sitten tahdo nukkua?

Palturia. Voin hyvin. Taitan piparkakkutalon ovesta palasen ja upotan sen kulman teekuppiini. Oli valkoinen joulu ja vaihtui vuosikymmen. En ole ennättänyt pysähtyä ajattelemaan. Ja nyt mieleni varastaa unelta aikaa pohtia, tulevan tuomaa, Isän suomaa.

Katson ulos ikkunasta sisäpihallemme. Huurre on jäätynyt vanhojen tammien oksille. Nurmikko on kadonnut näkyvistä ja piiloutunut sankan lumikerroksen alle. Pinta on koskematon, muutamia pieniä varpaiden painaumia lukuun ottamatta. Autorivistö seisoo rivintapaisessa. Siellä täällä renkaat ovat uponneet syvään lumikinokseen, useita paikkoja on kinosten takia kokonaan käyttämättä. Lumen paksuudesta autojen katolla, on helppo päätellä, mikä kärryistä ei ole vähään aikaan päässyt ajelulle. Tai ehkä omistajat ovat yhtä hätäisiä kuin minä aamuisin ja ”unohtavat” putsata katon.

Suomen luonto on ainutlaatuinen. Mietin miksei Planeettamme maa− luontospektaakkelissa ole materiaalia Suomen luonnosta tai ylipäätään Euroopasta.
Juuri luontodokumenttien lävitse, olen tullut tulokseen, että tuon toisen tuhansien Marttien maan, luonto, on sekin kaikessa vastakohtaisuudessaan, vertaansa vailla. Paikassa, jossa autiomaa kohtaa dramaattisesti valtameren, jossa rantaviiva on satojen kilometrien pituinen, on vain todennäköistä, saada tuntea polttava hiekka jalkapohjissa. Haluan mieleni ja sieluni lepäävän autiomaan hiljaisuudessa, haluan tehdä retken dyyneille auringonnousun aikaan, haluan nähdä vilahdukselta edes yhden dokumenttien kummallisesta eläimestä, oikeana, villinä ja vapaana..

Pörröiset marsupojat makaavat levollisina pehmoisella purumatolla, vaikka antamaani tomaattiakin olisi vielä jäljellä. Yksi haukottelee, toisen silmäluomi painuu hiljalleen kiinni. Nämä väsyneet veijarit muistuttavat minua siitä, että vielä on minullakin mahdollisuus nukahtaa toviksi ja vielä on aika lumisessa satumaassa ennen terässiipien kohoamista korkeuksiin.

Charlotte

2010-01-10T10:39:00.000+02:00

Tämä blogi on ikkuna kahden naisen mielenliikkeisiin heidän matkallaan Namibiaan ja takaisin. Koulun ulkomaan lähtijöiden valmennuksessa on varoiteltu pettymyksestä kotiinpaluun hetkellä. Mitään järisyttävää ei ehkä olekaan tapahtunut lähtijän poissaollessa. Arki on kulkenut omalla painollaan. Alepa seisoo siinä mihin sen jätti ja ihmiset istuvat bussissa yhtä kivikasvoisina kuin aikaisemminkin. Kaikki on juuri niin kuin ennen lähtöä. Siksi on käännettävä katse omaan sisimpään ja odotettava muutosta, oivalluksia ja liikahduksia omassa itsessään.

Suomessa on pitkästä aikaa kunnon talvi. Tällaisen talven muistan lapsuudestani. Pakkasta on ollut välillä Helsingissäkin jopa -20 astetta. Viimassa se tuntuu monin verroin kovemmalta. Tänä aamuna maailma oli kokonaan valkoinen. Kuin jokin iso lentokone olisi heittänyt valkoista sumutetta koko maailman päälle. Tai ainakin Viikin päälle. Näistä näkymistä pitäisi sitten lähteä n. 5 viikon päästä kostean lämpimään Afrikkaan. Kyllä se vähän jännittää.

Afrikan manner on suuri ja Namibia on yksi sen valtioista Lounais-Afrikassa. Tulemme kokemaan vain palan Afrikkaa. Namibian naapurimaita ovat Angola ja Sambia pohjoisessa, Botswana idässä ja etelässä Etelä-Afrikan tasavalta, jonka alaisuudesta Namibia itsenäistyi vuonna 1990. Namibiassa ihmiset suhtautuvat myötämielisesti suomalaisiin kiitos mm. Martti Ahtisaaren. Toinen Martti teki Ambomaalla työtä jo kauan ennen Ahtisaarta ja jätti lähtemättömän jälkensä maahan. Martti Rautanen oli Suomen luterilaisen kirkon lähetystyön pioneeri, joka vuonna 1868 lähti neljän työtoverinsa kanssa Ambomaalle (Namibiaan) lähetyssaarnaajaksi. Hän toimi yli viisikymmentä vuotta Olukondaan perustamansa lähetysaseman johtajana, raamatunkääntäjänä sekä opetus- ja kasvatustyössä. Rautanen oli tunnustettu virsirunoilija ja kansantieteilijä, joka antoi arvoa ambomaalaisten omalle kulttuurille. Rautanen sai paikallisilta lempinimen Nakambale, joka tarkoittaa "sitä joka pitää hattua". Rautanen tunnettiin Nakambalena niin hyvin, että nimi kirjoitettiin jopa hänen hautakiveensä. Rautasta kunnioitetaan Namibiassa erittäin paljon vielä nykyisinkin, vaikka hänen kuolemastaan on kulunut jo yli 80 vuotta. Vanhemmat ovat nimenneet lapsiaan Marteiksi ja heitä voi tavata niin maaseudulla kuin kaupungissa.

Paljon muutakin perusinfoa Namibiasta löytyy esim. Wikipediasta. Tässä jotakin: pääkaupunki Windhoek, pinta-ala 825 418 km², väkiluku 2 030 692, virallinen kieli on englanti, valuutta namibian dollari (1 nad=0089 €), 80-90% väestöstä on kristittyjä. Myös Suomen Lähetysseuran sivuilla on kerrottu työstä Namibiassa:

http://www.mission.fi/ajankohtaista/uutiset/?x7382=2734630

Päivittelemme blogia jo ennen matkaa mutta varsinainen anti tulee varmasti vasta reissulta.